Al-Gharat, osa 1, s. 302: Abd al-Rahman ibn Jundab kertoo isältään Jundabilta, että Amr ibn al-Hamiq, Hujr ibn Adi, Habba al-Urani ja Harith al-A'war tulivat uskovien johtajan (AS) luo sen jälkeen, kun Amr ibn al-As oli vallannut Egyptin. He tapasivat Alin murheellisena ja surullisena. He sanoivat hänelle: kerro meille, mitä sanot Abu Bakrista ja Umarista. Ali (AS) vastasi: Onko teillä nyt joutoaikaa tällaisten kysymysten pohtimiseen?! Egypti on menetetty, ja minun šiiojani on siellä surmattu. Kirjoitan teille tästä asiasta kirjeen ja vastaan siinä kysymyksiinne. Ja pyydän teiltä – vaikka olette tähän saakka monin tavoin polkeneet oikeuttani – että hyvityksen nimissä olisitte ainakin tämän kirjoituksen suhteen luotettavia ja toimittaisitte sen minun šiioilleni. Tämä on kirjeen jäljennös:
Jumalan palvelijalta Alilta, uskovien johtajalta, jokaiselle uskovalle ja muslimille, joka lukee tämän kirjeeni. Jumalan rauha teille. Ylistän Jumalaa, ainoaa, jonka lisäksi ei ole muuta jumalaa.
Ja edelleen: Jumala lähetti Muhammadin (SAWS) profeetaksi varoittamaan maailman ihmisiä. Hän oli Hänen ilmoituksensa uskottu ja tämän yhteisön todistaja. Ja teillä, arabit, oli tuohon aikaan huonoin uskonto, ja te asuitte hajallanne kurjimmissa maissa. Te vuodatitte toistenne verta, surmasitte lapsianne, olitte katkaisseet sukulaisuuden siteet, hävititte omaisuuttanne ja söitte sitä vääryydellä, ja tienne olivat täynnä pelkoa. Epäjumalanne seisoivat pystyssä keskellänne, ja itse olitte synnin upottamia. Silloin Jumala osoitti teille armonsa Muhammadin (SAWS) kautta ja lähetti hänet sanansaattajaksi luoksenne – lähettilään teidän omasta joukostanne, jotta hän lukisi teille Hänen merkkinsä, puhdistaisi teidät ja opettaisi teille viisautta. Hän käski teitä pitämään yhteyttä sukulaisiinne, pidättymään verenvuodatuksesta sekä elämään rauhassa ja sovussa. Hän käski palauttamaan uskotun omaisuuden omistajilleen, täyttämään sitoumuksenne ja pitämään valanne rikkomatta niitä, ja hän sanoi, että teidän tulee olla lempeitä toisianne kohtaan, tehdä toisillenne hyvää, olla anteliaita ja osoittaa toisillenne laupeutta.
Kun hänen elämänsä määräaika oli kulunut umpeen, Jumala otti hänen sielunsa, ja hän siirtyi toiseen maailmaan onnellisena ja ylistettynä. Voi, kuinka suuri olikaan murhe hänen menettämisestään – erityisesti hänen läheisilleen, mutta myös kaikille muslimeille. Sellaista murhetta ei ole milloinkaan kohdannut ketään, eikä sellainen ole milloinkaan ketään kohtaava.
Kun Jumalan lähettiläs (SAWS) oli siirtynyt iäisyyteen, muslimit ryhtyivät kiistelemään hänen seuraajastaan.
Jumalan kautta: mieleeni ei olisi koskaan mahtunut eikä ajatuksissani käynyt, että arabit Muhammadin (SAWS) jälkeen kääntyisivät kalifaatin asiassa pois hänen käskystään ja luovuttaisivat kalifaatin hänen jälkeensä jollekulle muulle kuin minulle. Mutta ihmiset ryntäsivät joka suunnalta Abu Bakrin luo vannoakseen hänelle uskollisuutta. Minä pidättäydyin jonkin aikaa uskollisuudenvalasta ja viivyttelin, kunnes näin, että jotkut ihmiset olivat luopumassa uskosta ja kutsuivat hävittämään Jumalan uskonnon ja Muhammadin (SAWS) opin. Pelkäsin, että jos en nousisi islamin ja muslimien avuksi, uskontoon repeäisi halkeama ja islamin rakennus sortuisi – ja se olisi ollut suuri onnettomuus. Silloin menin Abu Bakrin luo, vannoin hänelle uskollisuutta ja ryhdyin vakiinnuttamaan uskonnon perustuksia, kunnes valheen kapina kukistui ja Jumalan sana kohosi kaikkien sanojen yläpuolelle, vaikka uskottomat sitä vihasivatkin. Abu Bakr otti asiat käsiinsä ja hoiti niitä milloin lempeästi, milloin ankarasti ja tiukasti, ja minä olin hänen hyvää tarkoittava kumppaninsa ja tottelin häntä kaikessa, missä toteltiin Jumalaa, ja ponnistelin sen tiellä. Kun hänen kuolemansa lähestyi, hän kutsui Umarin ja luovutti kalifaatin hänelle. Mekin kuuntelimme tätä ratkaisua ja tottelimme emmekä säästelleet hyvää tahtoa ja neuvoja, ja Umar otti kalifaatin hoitaakseen. Ja hänen toimintatapansa oli hyväksyttävä ja hänen luontonsa siunattu. Kun kuolema saavutti Umarin, hän asetti minut kuudenneksi jäseneksi (valintaneuvostoon). He eivät karsastaneet kenenkään omasta joukostaan valtaa niin kuin he karsastivat minun valtaani. He pelkäsivät, että jos minä nousisin hallitsemaan heitä, heillä ei enää eläessään olisi vallasta osuutta. Niinpä he antoivat kalifaatin Uthmanille ja sysäsivät minut siitä syrjään – siinä toivossa, että saisivat itse tarttua siihen ja kierrättää sitä keskenään kädestä käteen; ja totisesti he olivat menettäneet toivonsa siitä, että minun kädestäni heille mitään heltiäisi. Sitten he sanoivat: tule ja vanno Uthmanille uskollisuutta, tai muuten taistelemme sinua vastaan. Vannoin uskollisuutta vastentahtoisesti ja kärsin kärsivällisesti. Yksi heistä sanoi: oi Abu Talibin poika, kuinka ahnaasti sinä tätä asiaa havittelet! Minä vastasin: sinä olet minua ahneempi, vaikka olet siitä kauempana.
Jumalani, Sinulta pyydän apua Quraišia vastaan. He katkoivat sukulaisuuteni siteet, väheksyivät asemaani ja liittoutuivat keskenään riistääkseen minulta oikeuden, joka kuuluu minulle. Ja he sanoivat: näin asia nyt on – tyydy siihen tai kuole! Minulla ei ollut auttajaa eikä puolustajaa. Suljin silmäni, vaikka niihin oli painunut piikki, ja join murheen myrkkyä pisara pisaralta; harjoitin kärsivällisyyttä ja nielin vihani – se oli katkerampaa kuin koloksintti. Kunnes teidän kaltaisenne nousivat kapinaan Uthmanin kalifaattia vastaan, tulivat ja surmasivat hänet ja kääntyivät sitten minun puoleeni vannoakseen minulle uskollisuutta – ja minä kieltäydyin ja vedin käteni pois. Te kävitte kanssani kamppailuun avataksenne käteni; minä estelin, te veditte kättäni, enkä minä sallinut. Sitten te tungeksitte ympärilläni niin, että luulin teidän surmaavan joko toisenne tai minut. Te sanoitte: vannomme sinulle uskollisuutta, sillä emme löydä ketään muuta emmekä tyydy kehenkään muuhun kuin sinuun. Ja te sanoitte: kun olemme vannoneet uskollisuutta, emme hajaannu eikä välillemme synny erimielisyyttä. Pakon edessä otin valanne vastaan ja kutsuin ihmiset uskollisuudenvalaan. Jokaiselta, joka vannoi valan omasta tahdostaan, otin sen vastaan; ketään, joka ei tahtonut, en pakottanut, vaan jätin hänet rauhaan. Niiden joukossa, jotka vannoivat minulle uskollisuutta, olivat myös Talha ja Zubayr. Jos he eivät olisi tahtoneet vannoa, en olisi pakottanut heitä väkisin – en heitä enkä muitakaan. Ei kulunut kauan, kun kuulin noiden kahden lähteneen Mekkaan ja suuntaavan kohti Basraa – sotajoukon kanssa, jonka jokainen mies oli vannonut minulle uskollisuutta ja ilmaissut kuuliaisuutensa. Nämä kaksi kävivät käsiksi minun käskynhaltijaani ja valtionkassan hoitajiin ja hyökkäsivät sellaisen kaupungin asukkaiden kimppuun, jotka kaikki olivat minun uskollisuudenvalassani. He kylvivät ihmisten keskuuteen eripuraa ja rikkoivat heidän yhtenäisyytensä. Sitten he hyökkäsivät minun šiiojeni kimppuun ja surmasivat osan petoksella, osan vankeudessa ja osan miekalla. Mutta Jumala ei jättänyt valtaa ja hallitusta heidän käsiinsä. "Pois siis väärintekijäin kansa!" Sitten katsoin Syyrian väkeä: laumoittain nälkäsilmäisiä, halpamaisia ja juurettomia beduiiniarabeja, kukin eri kolkalta tulleita – ihmisiä, joita olisi pitänyt kasvattaa, jotta heistä olisi tullut kokeneita ja jotta joku olisi ottanut heidän ohjaksensa käsiinsä. He eivät olleet muhajireja, eivät ansareja eivätkä seuraajien sukupolvea (tabi'un). Vein sotajoukkoni heitä kohti ja kutsuin heidät kuuliaisuuteen ja yhtenäisyyteen, mutta he vain lisäsivät eripuraansa ja kaksinaamaisuuttaan. He asettuivat kasvotusten muslimeja vastaan, tähtäsivät heihin nuolensa ja iskivät keihäänsä heidän ruumiisiinsa. Silloin minä hyökkäsin muslimien kanssa heidän kimppuunsa ja ryhdyin taisteluun. Kun he olivat maistaneet nuoltemme ja hengen riistävien miekkojemme makua ja tunteneet haavojen tuskan, he nostivat Koraanit ilmaan – ikään kuin sanoen: kutsumme teitä siihen, mitä tässä kirjassa on. Minä sanoin teille, että nämä eivät tunne uskontoa eivätkä Koraania ja että he ovat tehneet tämän juonesta ja petoksesta ja siksi, että olivat teitä heikommat. Jatkakaa taisteluanne, sillä oikeus on teidän puolellanne. Mutta te niskuroitte ja sanoitte minulle: hyväksy heidän ehdotuksensa. Minä taivuin teidän kantaanne, sillä olitte sekä nousseet tottelemattomuuteen että herpaantuneet taistelussa. Sovittiin, että sovinnon ratkaiseminen teidän ja heidän välillään uskottaisiin kahdelle miehelle ja että nämä tekisivät eläväksi kaiken, minkä Koraani on tehnyt eläväksi, ja kuolettaisivat sen, minkä se on kuolettanut. Mutta noiden kahden mieli kääntyi toisaalle, eivätkä he toimineet asetetun ehdon mukaisesti. Tämän koettelemuksen seurauksena eräs joukko rikkoi liittomme, nousi kapinaan, ja heistä tuli kharijiitteja. Me jätimme heidät rauhaan, kunnes he alkoivat levittää maassa turmiota, surmasivat ja tekivät pahaa. Kun ryhdyimme neuvottelemaan heidän kanssaan, sanoimme: luovuttakaa ensin veljiemme surmaajat käsiimme, ja sitten Jumalan kirja tuomitkoon meidän ja teidän välillämme. Kharijiitit sanoivat: me kaikki olemme heidän surmaajiaan, ja pidämme sekä heidän että teidän verenne vuodattamista luvallisena. Sitten he päättivät käydä taisteluun meitä vastaan, ja Jumala syöksi heidät sinne, minne Hän väärintekijät syöksee. Kun heidän asiansa oli ratkaistu, sanoin teille: käykää viipymättä vihollistanne vastaan. Te sanoitte: miekkamme ovat tylsyneet, viinemme ovat tyhjentyneet nuolista, eikä keihäissämme ole kärkiä. Vie meidät takaisin kaupunkiimme, jotta voimme varustautua taisteluun. Vein teidät takaisin kaupunkiin, ja kun lähestyimme Kufaa, käskin teitä leiriytymään Nukhaylaan: pystyttäkää leiri, pysykää leirissä, hankkikaa se, mitä teiltä puuttuu, kiinnittäkää sydämenne taisteluun Jumalan tiellä ja vähentäkää käyntejä vaimojenne ja lastenne luona. Osa teistä jäi luokseni esittäen tyhjiä verukkeita, ja osa niskuroi ja meni kaupunkiin. Ei niissä, jotka jäivät, ollut kärsivällisyyttä ja lujuutta, eivätkä ne, jotka menivät kaupunkiin, palanneet. Kunnes eräänä päivänä katsoin leiriäni, eikä sotilaitteni luku yltänyt edes viiteenkymmeneen. Kun näin tilanteen sellaiseksi, tulin minäkin Kufaan – ettekä te ole tähän päivään mennessä kyenneet lähtemään kanssani kaupungista.
Mitä te oikein odotatte? Ettekö näe, että maanne kutistuvat joka suunnalta, että kaupunkinne lankeavat yksi toisensa jälkeen vihollisen käsiin, että minun šiiojani surmataan noissa kaupungeissa, että rajoillanne ei ole vartijoita ja että juuri vihollinen marssii sotajoukkoineen teidän maihinne? Mikä teitä vaivaa? Mistä te tulette? Minne olette menossa? Kuka teidät on lumonnut? Minun suruni ja murheeni on siinä, että tämän yhteisön hallitsijoiksi nousevat sen mielettömät sekä irstauden ja synnin harjoittajat: he ottavat Jumalan omaisuuden ja kierrättävät sitä kädestä käteen, tekevät Jumalan palvelijoista orjiaan, sotivat hurskaita vastaan ja kokoavat jumalattomat ympärilleen. Jumalan kautta: ellei tämä minua murehduttaisi, en moittisi teitä näin paljon enkä kehottaisi ja kannustaisi teitä näin, vaan olisin jo silloin, kun niskuroitte ja veltostuitte, jättänyt teidät ja käynyt itse, yksin, heitä vastaan. Jumalan kautta: minä olen oikeassa, ja minä rakastan hartaasti marttyyrikuolemaa.