Ubayd ibn Abi al-Kanud ja muut kertoivat: Kun Ali ibn Abi Talib saapui Basrasta Kufaan mukanaan ihmisten ylhäisöä, Kufan asukkaat tulivat häntä vastaan, ja heidän joukossaan olivat heidän Koraanin lukijansa ja ylhäisönsä, ja he rukoilivat hänelle siunausta. Hän jatkoi matkaansa, kunnes astui suureen moskeijaan, rukoili siellä kaksi rakaa-rukousta, nousi sitten saarnastuoliin ja sanoi: Tietäkää, että jotkut teistä jäivät istumaan eivätkä auttaneet minua; heihin minä olen tyytymätön ja heitä minä moitin. Karttakaa heitä ja antakaa heidän kuulla sitä, mikä on heille vastenmielistä, kunnes he katuvat, jotta hajaannuksen hetkellä tunnistettaisiin Jumalan puolue. Silloin nousi hänen eteensä Malik ibn Habib al-Yarbui, joka oli hänen järjestyksenvalvojiensa päällikkö, ja sanoi: Jumalan kautta, minusta karttaminen ja moitteiden lausuminen on heille aivan liian vähän. Jumalan kautta, jos käsket meitä, me surmaamme heidät. Ali sanoi: Kunnia Jumalalle! Oi Malik, sinä menit yli äyräiden, ylitit rajan ja vajosit kokonaan liiallisuuteen. Malik sanoi: Oi uskovaisten johtaja, joskus ankaruus vaikuttaa sinua kohtaavissa asioissa tehokkaammin kuin sovinnonteko vihollisten kanssa. Ali sanoi: Ei Jumala ole näin säätänyt, oi Malik: henki hengestä — mitä siis tekemistä on väkivaltaisella ankaruudella? (Waqat Siffin, osa 1, s. 1)
Kertoja sanoo: Sinä päivänä, jona Ali (AS) palasi Kameli-taistelusta Kufaan, kaupungin ylhäisö ja väki lähtivät häntä vastaan. Myös Koraanin lukijat olivat heidän joukossaan. Kaikki rukoilivat Alille (AS) ja pyysivät hänelle siunausta. Imaami (AS) meni moskeijaan ja rukoili ensin kaksi rakaa-rukousta. Sitten hän nousi saarnastuoliin ja sanoi: Tiedän, että jotkut kufalaiset eivät auttaneet minua tässä taistelussa. Olen heihin tyytymätön ja pahoillani heidän tähtensä. Sitten hän sanoi: Karttakaa heitä ja osoittakaa heille paheksuntanne; ehkä he ymmärtävät, kummalla puolella Jumalan puolue on ja ketkä ovat hajaannuksen väkeä. Tällöin nousi Malik ibn Habib, joka oli Kufan järjestyksenvalvojien päällikkö, ja sanoi: Karttaminen ja paheksunnan osoittaminen on näille liian vähän; heidät kaikki pitäisi surmata! Kun Ali (AS) tämän kuuli, hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi: Kunnia Jumalalle! Oi Malik, menit liian pitkälle, ylitit rajan ja vajosit vihan tuleen. Malik vastasi puolustellen: Oi uskovaisten johtaja, toisinaan viha on tarpeen, jotta voittaisimme vihollisen. Ali (AS) sanoi: Ei asia näin ole, sinä kärsimätön mies. Jumalan säädös on, että surmaaminen on rangaistus vain surmaamisesta, ei tottelemattomuudesta. Tällaisessa asiassa ei edes viha ole tarpeen.
Nasr kertoo Abdullah ibn Kardam ibn Marthadilta: Kun Ali (AS) saapui, Sawadin (Irakin viljelysseudun) asukkaat kokoontuivat. Kun he olivat koolla, hän antoi heille luvan tulla luokseen, ja nähdessään heidän suuren määränsä hän sanoi: En kykene puhumaan teille kaikille enkä ymmärtämään teitä kaikkia; uskokaa siis asianne sille, johon te itse olette tyytyväisimpiä ja joka parhaiten neuvoo teitä kaikkia. He sanoivat: Narsa; siihen mihin hän on tyytyväinen, olemme mekin tyytyväisiä, ja mikä häntä ei miellytä, ei miellytä meitäkään. Niin Narsa astui esiin ja istuutui hänen luokseen. Ali sanoi: Kerro minulle Persian kuninkaista: kuinka monta heitä oli? Hän sanoi: Tässä viimeisessä valtakunnassa heidän kuninkaitaan oli kolmekymmentäkaksi. Ali kysyi: Millainen oli heidän hallintotapansa? Hän sanoi: Heidän hallintotapansa suurissa asioissa säilyi yhtenäisenä, kunnes meitä hallitsi Kisra ibn Hurmuz. Hän anasti itselleen varat ja virat, poikkesi edeltäjiemme tavasta, hävitti sen, mikä kuului kansalle, ja rakensi sen, mikä kuului hänelle itselleen, ja halveksi ihmisiä. Näin hän täytti persialaisten sydämet katkeruudella, kunnes he nousivat häntä vastaan ja surmasivat hänet; niin hänen vaimonsa jäivät leskiksi ja hänen lapsensa orvoiksi. Silloin Ali sanoi: Oi Narsa, Jumala, mahtava ja korkea, on luonut luomakunnan totuudessa eikä hyväksy keneltäkään muuta kuin totuutta. Jumalan hallintavallassa on muistutus siitä, minkä Jumala on annettavaksi uskonut. Mikään valtakunta ei pysy pystyssä ilman hallintotaitoa, eikä hallitusvaltaa voi olla ilman johtajuutta. Ja meidän asiamme pysyy koossa niin kauan kuin jälkeen tulevat eivät herjaa edeltäjiään; mutta kun myöhemmät poikkeavat edeltäjistään ja turmelevat, he tuhoutuvat itse ja tuhoavat muut. Sitten hän asetti heille heidän omista miehistään päälliköt. (Waqat Siffin, osa 1, s. 14)
Kertoja sanoo: Kun uskovaisten johtaja (AS) otettuaan vastaan johtajuuden saapui Irakiin, suuri joukko persialaisia kokoontui häntä tapaamaan. Hän sanoi: En voi puhua teille kaikille; valitkaa keskuudestanne edustaja. He sanoivat: Narsa on edustajamme. Imaami istuutui keskustelemaan hänen kanssaan ja kysyi: Kuinka monta Persian kuningasta oli, ja millainen oli heidän hallintotapansa? Narsa sanoi: Kolmekymmentäkaksi kuningasta hallitsi meitä, ja valtakunnan asiat olivat järjestyksessä aina Kisran aikaan saakka. Kisra oli maailman perään ja himojensa orja, ja hän asettui vastustamaan aiempien kuninkaiden tapaa. Hän hävitti valtakunnan ja rakensi omaa palatsiaan. Hän ei pitänyt ketään minään ja loukkasi kaikkia, kunnes lopulta sai surmansa kapinassa. Niin hänen haareminsa ryöstettiin ja hänen lapsensa jäivät orvoiksi. Ali (AS) sanoi: Oi Narsa, Jumala on luonut ihmiset totuutta varten ja odottaa heiltä, että he elämässään toimivat totuuden mukaan. Jumalan hallintatapa on meille esikuva, ja meidän tulee hallita ja toimia samalla tavoin. Valtakuntaa ei voi hallita ilman viisasta järjestystä, eikä ole muuta keinoa kuin hallitus, joka on tuon järjestyksen lähde. Sitten hän sanoi: Myös meidän hallintomme kestää vain niin kauan kuin myöhemmin tulevat eivät ole herjanneet edeltäjiään. Kun niin tapahtuu, valta lähtee käsistämme, ja sekasorto ja tuho kohtaavat maata. Sen jälkeen uskovaisten johtaja (AS) asetti heille johtajaksi yhden heistä itsestään, persialaisista.
Nasr kertoo Umar ibn Sadilta ja Muhammad ibn Ubaydullahilta, jotka sanoivat: Muawiya kirjoitti Amrille, joka oli al-Bissä Palestiinassa: Sen jälkeen: on tapahtunut se, mikä on tapahtunut Alin, Talhan ja Zubayrin asiassa, ja luoksemme on saapunut Jarir ibn Abdullah vaatimaan uskollisuudenvalaa Alille. Olen pidätellyt itseäni sinun tähtesi, kunnes tulet luokseni. Saavu, jotta voisin keskustella kanssasi eräästä asiasta. Kertoja sanoo: Kun kirje luettiin Amrille, hän neuvotteli kahden poikansa, Abdullahin ja Muhammadin, kanssa ja sanoi: Poikani, mitä te arvelette? Abdullah sanoi: Minä katson, että Jumalan profeetta (SAWS) kutsuttiin pois ollen sinuun tyytyväinen, ja niin myös hänen jälkeensä molemmat kalifit, ja Uthman surmattiin sinun ollessasi poissa. Pysy siis kotonasi, sillä sinusta ei tehdä kalifia, etkä sinä halua olla Muawiyan seuralainen vähäisen maallisen hyvän tähden, joka pian katoaa ja jonka tähden joudut onnettomuuteen. Muhammad sanoi: Minä katson, että sinä olet Quraysh-heimon vanhin ja sen asioiden hoitaja, ja jos tämä asia ratkeaa sinun jäädessäsi syrjään ja unohduksiin, arvosi pienenee. Liity siis Syyrian väkeen ja ole yksi sen käsivarsista ja vaadi kostoa Uthmanin verestä, sillä sinä olet tässä asiassa jo hakeutunut Umaijadien turviin. Amr sanoi: Sinä, oi Abdullah, kehotit minua siihen, mikä on parasta uskonnolleni, ja sinä, oi Muhammad, kehotit minua siihen, mikä on parasta maailmalleni; minä harkitsen asiaa. Kun yö oli tullut, Abdullah sanoi: Vanhus on lähdössä matkaan. Alin puolella on tuonpuoleinen ilman tätä maailmaa, ja tuonpuoleinen korvaa tämän maailman; Muawiyan puolella on tämä maailma ilman tuonpuoleista, eikä tässä maailmassa ole mitään, mikä korvaisi tuonpuoleisen. Hän sanoi: Minä katson, että sinun tulisi jäädä kotiisi: jos uskonnon väki pääsee voitolle, saat elää heidän uskontonsa suoman anteeksiannon turvin, ja jos maailman väki pääsee voitolle, he eivät tule toimeen ilman sinua. Amr sanoi: Nyt on jo myöhäistä, kun arabit ovat todistaneet minun lähtevän Muawiyan luo. Niin hän lähti matkaan ja kulki, kunnes saapui Muawiyan luo. Hän ymmärsi, kuinka kipeästi Muawiya häntä tarvitsi, ja pidättäytyi hänestä, ja kumpikin heistä juonitteli toistaan vastaan. Kun hän astui hänen luokseen, Muawiya sanoi: Oi Abu Abdullah, tänä yönä meille tuli kolme uutista, joissa ei ole päätä eikä häntää. Amr sanoi: Mitä ne ovat? Hän sanoi: Ensinnäkin Muhammad ibn Abi Hudhayfa on murtanut Egyptin vankilan ja päässyt ulos tovereineen, ja hän on tämän uskonnon vitsauksia. Toiseksi keisari on lähtenyt liikkeelle roomalaisten joukkoineen minua vastaan valloittaakseen Syyrian. Kolmanneksi Ali on asettunut Kufaan valmistautuen marssimaan meitä vastaan. Amr sanoi: Mikään mainitsemistasi ei ole suuri asia. Mitä Ibn Abi Hudhayfaan tulee, ei sinun tule pitää suurena miestä, joka on lähtenyt liikkeelle kaltaistensa kanssa: lähetä hänen peräänsä ratsuväkeä, joka surmaa hänet tai tuo hänet luoksesi, ja jos hän välttää sinut, se ei sinua vahingoita. Mitä keisariin tulee, lähetä hänelle lahjaksi roomalaisia nuorukaisia ja neitoja sekä kulta- ja hopea-astioita ja pyydä häneltä aselepoa, sillä siihen hän suostuu nopeasti. Mutta mitä Aliin tulee: ei, Jumalan kautta, oi Muawiya, arabit eivät aseta sinua ja häntä yhdenvertaisiksi missään asiassa. Hänellä on sodassa osuus, jota ei ole kenelläkään Quraysh-heimosta, ja hän on sen asian oikea haltija, jossa hän on, ellet sinä tee hänelle vääryyttä. (Waqat Siffin, osa 1, s. 34)
Amr ibn al-As oli Palestiinan käskynhaltija, kun Muawiya kirjoitti hänelle: Tiedät, mitä Kameli-taistelussa tapahtui; nyt Ali on lähettänyt Syyriaan lähettilään ja vaatii minua luovuttamaan hallintovaltani. Odotan sinua, jotta tulisit ja voisin neuvotella kanssasi. Luettuaan kirjeen Amr ibn al-As neuvotteli kahden poikansa, Abdullahin ja Muhammadin, kanssa. Abdullah sanoi: Jumalan lähettiläs (SAWS) siirtyi tuonpuoleiseen ollen sinuun tyytyväinen, ja samoin kaksi ensimmäistä kalifia. Uthman surmattiin, etkä sinä ollut osallinen hänen vereensä. Pysy nyt rauhassa kotonasi, sillä et sinä ole luotu kalifiksi etkä voi olla Muawiyan seuralainen. Maailma on arvoton, ja sen tähden sinä tuhoudut ja joudut onnettomaksi. Muhammad sanoi: Isä, sinä olet Quraysh-heimon suurmies ja arvoosi sopiva. Kalifius kulkee nyt kädestä käteen Quraysh-heimon sisällä, ja jos vaikenet, sinut nöyryytetään. Oikeus on syyrialaisten puolella. Auta heitä ja vaadi kostoa Uthmanin verestä. Umaijadien rinnalla sinullekin lankeaa jotakin. Amr ibn al-As sanoi: Sinä, Abdullah, kutsut minua siihen, mikä on hyväksi uskonnolleni, ja sinä, Muhammad, siihen, mikä on hyväksi maailmalleni. Antakaa minun ajatella asiaa. Yön tultua Abdullah ymmärsi isänsä olemuksesta, että tämä oli päättänyt liittyä Muawiyaan. Niin hän ampui viimeisen nuolensa ja sanoi: Alin kanssa oleminen on tuonpuoleista ilman tätä maailmaa, ja Muawiyan kanssa oleminen on tätä maailmaa ilman tuonpuoleista. Kumpi on parempi? Sitten hän lähestyi asiaa toiselta suunnalta ja sanoi hänelle: Jää kotiisi. Jos Alin ja Muawiyan välisessä sodassa uskonnon väki voittaa, saat elää hyvin heidän uskontonsa suoman anteeksiannon turvin, ja jos maailman väki eli syyrialaiset voittavat, he tarvitsevat sinua ja tulevat sinua etsimään. Mutta Amr ibn al-As sanoi: Huominen on liian myöhään; jo tänään kaikkien on nähtävä, että olen liittynyt Muawiyaan. Niin hän varustautui matkaan ja lähti Muawiyan luo. Astuessaan Muawiyan luo ja ymmärtäessään, että Muawiya tarvitsi hänen juoniaan ja neuvokkuuttaan, hän teeskenteli suurta vastahakoisuutta ja esiintyi haluttomana. Hän ja Muawiya kiersivät kauan toisiaan ja juonittelivat keskenään, kunnes he pääsivät sopimukseen. Jonkin ajan kuluttua Muawiya kutsui Amr ibn al-Asin luokseen ja sanoi: Viime yönä minulle tuli kolme uutista, enkä tiedä, mitä kunkin suhteen pitäisi tehdä. Ibn Abi Hudhayfa on noussut kapinaan Egyptin vankilassa ja paennut vankien kanssa. Hän vastustaa islamia ja aiheuttaa hankaluuksia. Toiseksi on tullut tieto, että Rooman keisari kokoaa sotajoukkoa hyökätäkseen Syyriaan. Kolmanneksi Ali on asettunut Kufaan ja aikoo lähteä liikkeelle meitä kohti. Amr ibn al-As sanoi: Jätä Ibn Abi Hudhayfa rauhaan! Hän on paennut ja piileskelee, ja hänen kiinniottamisensa on muutaman ratsumiehen tehtävä eikä sen enempää. Eikä siitä mitään haittaa ole, vaikkei häntä saataisikaan kiinni. Rooman keisarille lähetä lahjoja ja esiinny hänen ystävänään, petä hänet ja osta aikaa. Vaarallinen on Ali. Arabit luottavat häneen, ja Ali on päättänyt taistella sinua vastaan ja on Quraysh-heimon paras soturi. Hän on kalifiuden arvoinen, ja sinun on riistettävä kalifius häneltä väkisin.
Niin Ali kirjoitti Jarirille: Sen jälkeen: Muawiya tahtoo vain, ettei hänen niskassaan olisi minulle annettua uskollisuudenvalaa, ja että hän saisi valita asiassaan sen, mitä itse haluaa. Hän tahtoo viivyttää sinua, kunnes on saanut koeteltua Syyrian väen mielialan. Al-Mughira ibn Shuba neuvoi minua asettamaan Muawiyan Syyrian käskynhaltijaksi, kun olin vielä Medinassa, mutta minä kieltäydyin siitä, eikä Jumala olisi nähnyt minun ottavan «harhaanjohtajia tuekseni» [Qur'an 18:51]. Jos siis tuo mies vannoo sinulle uskollisuudenvalan, hyvä; ellei, palaa takaisin. (Waqat Siffin, osa 1, s. 52)
Ali (AS) lähetti Jaririn Syyriaan kutsumaan Muawiyan kuuliaisuuteen ja taipumaan hänen kalifiutensa alle. Jarir saapui Muawiyan luo. Muawiya kohteli häntä kunnioittavasti mutta viivytteli jatkuvasti vastauksessaan. Lopulta hän sanoi Jarirille: Kirjoita Alille, ettei hän puutu minun hallintooni Syyriassa ja Egyptissä, eikä vaadi minua kuolemansa jälkeen vannomaan uskollisuudenvalaa sille, jonka hän itse nimittää. Siinä tapauksessa tunnustan hänet kalifiksi. Jarir kirjoitti näin. Ali (AS) vastasi hänelle: Sen jälkeen: Muawiyan tarkoituksena on viivyttää sinua ja valmistaa syyrialaisia sotaan. Muawiya ei tahdo taipua minulle vannottavaan uskollisuudenvalaan vaan haluaa hallita mielensä mukaan. Kun olin Medinassa, al-Mughira neuvoi minua vahvistamaan Muawiyan Syyrian hallitsijaksi, mutta minä en suostunut. En tahtonut toimia Jumalan edessä vastoin hänen Kirjaansa, jossa hän sanoo: «Enkä minä ota harhaanjohtajia tuekseni» [Qur'an 18:51], toisin sanoen: emme ota harhautuneita auttajiksemme. Saata todistus Muawiyalle päätökseen ja palaa Kufaan.
Uskovaisten johtaja (AS) kirjoitti: Jumalan palvelijalta Alilta, uskovaisten johtajalta, Abdullah ibn Abbasille. Sen jälkeen: Ihmistä ilahduttaa toisinaan se, mikä ei olisi voinut häneltä jäädä saamatta, ja häntä murehduttaa sellaisen menetys, mitä hän ei olisi voinut saavuttaa, vaikka kuinka ponnistelisi. Olkoon siis ilosi siinä, minkä olet lähettänyt edellesi oikeana ratkaisuna, sanana tai elämäntapana, ja olkoon murheesi siitä, missä olet näissä asioissa laiminlyönyt Jumalan oikeuden. Ja se, mikä sinulta tästä maailmasta jäi saamatta, jätä sikseen äläkä sure sitä liiaksi, ja siitä, mitä siitä sait, älä etsi itsellesi iloa. Olkoon huolesi kohdistunut siihen, mikä tulee kuoleman jälkeen. Ja rauha. (Waqat Siffin, osa 2, s. 104)
Kirje uskovaisten johtajalta (AS): Jumalan palvelijalta Alilta, uskovaisten johtajalta, Abdullah ibn Abbasille. Sen jälkeen: On kummallista, että ihminen iloitsee siitä, mikä oli hänelle jo säädetty tulevaksi, ja murehtii sitä, mitä hänelle ei ollut säädetty tulevaksi. Ponnistele, jos voit, sen puolesta, että ilosi johtuisi siitä, että sinulle suotiin onnistuminen hyvässä puheessa, ajatuksessa ja teossa, ja että murheesi johtuisi siitä, että olet näissä asioissa lyönyt laimin jumalalliset velvollisuutesi. Se, minkä menetit tästä maailmasta, päästä sydämestäsi äläkä sure sitä liikaa, ja jos jotakin saavutit, älä siitä riemuitse. Suuntaa huolesi ja murheesi siihen maailmaan, joka tulee kuoleman jälkeen. Ja rauha.
Ali (AS) kirjoitti Amr ibn al-Asille: Jumalan palvelijalta Alilta, uskovaisten johtajalta, Amr ibn al-Asille. Sen jälkeen: Tämä maailma vie huomion pois kaikesta muusta, ja sen omistaja on siinä itse alistettuna. Kukaan ei ole koskaan saanut siitä mitään ilman että se avasi hänessä ahneuden ja toi hänelle rasituksen, joka vain lisäsi hänen haluaan siihen. Eikä sen omistaja koskaan tule sillä, minkä hän on saanut, riippumattomaksi siitä, mitä hän ei ole saavuttanut. Ja kaiken tämän takana on ero siitä, minkä hän on koonnut. (Waqat Siffin, osa 1, s. 104)
Kirje uskovaisten johtajalta (AS): Jumalan palvelijalta Alilta, uskovaisten johtajalta, Amr ibn al-Asille. Sen jälkeen: Maailma vie ihmisen huomion itseensä ja pidättää hänet kaikesta muusta, niin että maailman lumoihin joutunut lopulta alistuu sen valtaan. Kaikki, mitä ihminen maailmasta saa, synnyttää hänessä uuden ahneuden ja luo uuden vaivan, eikä halu vähene vaan leimahtaa liekkiin. Mikään maailmasta saatu ei tee ihmistä riippumattomaksi, vaan hän tulee yhä janoisemmaksi sen suhteen, mitä hänellä ei ole. Mutta maailman loppu ei ole muuta kuin ero: ero ja irtaantuminen kaikesta siitä, minkä ihminen on maailmasta itselleen koonnut ja mihin hän on sydämensä kiinnittänyt.
Siffinissä Ziyad ibn al-Nadr al-Harithi sanoi Abdullah ibn Budayl ibn Warqalle: Tämä meidän ja heidän päivämme on totisesti ankara päivä, jota ei kestä kukaan muu kuin rohkeasydäminen, vilpittömän aikomuksen omaava ja järkkymätön mies. Jumalan kautta, en usko, että tuo päivä jättää meistä ja heistä jäljelle muita kuin kelvottomat. Abdullah ibn Budayl sanoi: Jumalan kautta, minäkin uskon niin. Silloin Ali sanoi: Olkoon tämä puhe kätkettynä teidän rintaanne, älkää tuoko sitä julki älköönkä kukaan kuulko sitä teiltä. Jumala on kirjoittanut toisille kaatumisen taistelussa ja toisille kuoleman muuten, ja jokaisen luo saapuu hänen loppunsa niin kuin Jumala on hänelle kirjoittanut. Autuaita ovat ne, jotka taistelevat Jumalan tiellä, ja ne, jotka surmataan hänen tottelemisessaan. (Waqat Siffin, osa 1, s. 111)
Eräänä päivänä Siffinissä, ennen taistelun alkua, yksi uskovaisten johtajan (AS) tovereista sanoi toiselle: Tämä päivä on ankara sekä meille että vastapuolen joukolle. Tällainen päivä vaatii urheaa miestä, vilpitöntä aikomusta ja järkkymätöntä mieltä. Sitten hän sanoi: En usko, että näistä kahdesta armeijasta jää jäljelle muita kuin joukko pelkureita. (Toisin sanoen: molempien puolten suurmiehet, urhot ja maineikkaat saavat surmansa.) Toinen mies vastasi: Minäkin ajattelen samoin. Kun Ali (AS) kuuli heidän puheensa, hän sanoi heille kahdelle: Pitäkää tällaiset puheet kätkettyinä rinnassanne älkääkä tuoko niitä julki, älköönkä kukaan kuulko niitä teiltä! Sitten hän sanoi: Jumala on kirjoittanut joidenkin palvelijoidensa kohtaloon, että heidät surmataan, ja toisten kohtaloon, että he kuolevat sairauteen. Jokaisen kuolema saapuu juuri niin kuin hänen kohtaloonsa on kirjoitettu. Onnellinen on se, joka taistelee Jumalan tiellä ja saa surmansa Jumalaa totellessaan.
Uskovaisten johtajalta (AS) hänen kirjeessään Ziyad ibn al-Nadrille: Hyvän saavuttaa vain lempeydellä, pidättymällä vahingon tuottamisesta ja katsomalla toisten virheitä läpi sormien. (Waqat Siffin, osa 1, s. 121)
Uskovaisten johtaja (AS) kirjoitti lopuksi kirjeeseen, jonka hän lähetti Ziyad ibn al-Nadrille nimittäessään tämän erään joukko-osaston komentajaksi ja kehottaessaan häntä kunnioittamaan alaistensa oikeuksia: Hyvän saavuttamisen tie on lempeys, toisten loukkaamattomuus ja pahojen tekojen katsominen läpi sormien.
Uskovaisten johtaja (AS) kulki kohti Sabatia, kunnes saapui Bahurasirin kaupunkiin. Hän katseli Kisran raunioita ja sanoi: «Kuinka paljon he jättivätkään jälkeensä puutarhoja ja lähteitä, viljelmiä ja jaloja asuinsijoja ja hyvyyttä, josta he nauttivat! Näin se kävi, ja Me annoimme sen perinnöksi toiselle kansalle. Eivätkä taivas ja maa itkeneet heidän tähtensä, eikä heille annettu lykkäystä.» [Qur'an 44:25-29] Sitten hän sanoi: Nämä olivat perijöitä, ja heistä tuli niitä, joilta perittiin. Nämä eivät olleet kiitollisia saamastaan hyvyydestä, ja niin heiltä riistettiin heidän maailmansa heidän tottelemattomuutensa tähden. Varokaa hyvien lahjojen kiittämättömyyttä, ettei koettelemus laskeutuisi teidän päällenne. Sitten hän sanoi: Leiriytykää tälle kohoumalle. (Waqat Siffin, osa 1, s. 142)
Uskovaisten johtaja (AS) oli matkalla kohti Madainia, kun hän saapui Bahurasiriin. Siellä hän loi katseensa Kisran palatsiin ja sanoi: Kaikki he hukkuivat pois — ja millaisia puutarhoja ja lähteitä he jättivätkään jälkeensä! Millaisia viljelmiä, millaisia palatseja ja millaista yltäkylläisyyttä, jonka keskellä he elivät! Näin me annoimme kaiken tuon toiselle joukolle. Ei taivas itkenyt heidän tähtensä eikä maa! Eikä heille annettu mitään lykkäystä! [Qur'an 44:25-29] Sitten hän sanoi: Nämä, jotka perivät maan rikkaudet, näkivät rikkautensa ryöstettävän ja valtakuntansa siirtyvän toisten käsiin. He eivät olleet kiitollisia saamastaan hyvyydestä, ja tottelemattomuus riisti heiltä tämän maailman lahjat. Sitten hän sanoi ympärillään oleville: Pitäkää te huoli, ettette ole kiittämättömiä lahjoista, ettei teitä kohtaisi rangaistus. Sitten hän leiriytyi samaan paikkaan.
Ali saapui ja kulki al-Anbarin kautta, ja häntä vastaan tulivat sen maanomistajat, Banu Khushnushakin väki. Kun he tulivat häntä vastaan, he laskeutuivat ratsuiltaan ja alkoivat sitten juosta hänen rinnallaan. Hän sanoi: Mitä nämä ratsut ovat, jotka ovat mukananne? Ja mitä tarkoititte tällä, mitä teitte? He sanoivat: Se, mitä teimme, on meidän tapamme osoittaa kunnioitusta hallitsijoille, ja nämä ratsut ovat lahja sinulle. Olemme myös valmistaneet ruokaa sinulle ja muslimeille ja varanneet ratsuillenne runsaasti rehua. Hän sanoi: Mitä siihen tulee, minkä väitätte olevan tapanne osoittaa kunnioitusta hallitsijoille — Jumalan kautta, siitä ei ole hallitsijoille mitään hyötyä, ja te rasitatte sillä vain itseänne ja ruumistanne; älkää siis enää tehkö niin. Mitä näihin ratsuihinne tulee, jos tahdotte että otamme ne teiltä ja luemme ne osaksi verojanne, otamme ne. Ja mitä siihen ruokaan tulee, jonka olette meille valmistaneet, meistä on vastenmielistä syödä omaisuudestanne mitään muutoin kuin hinnasta. He sanoivat: Oi uskovaisten johtaja, me määrittelemme sille hinnan ja otamme maksun vastaan. Hän sanoi: Siinä tapauksessa te ette määrittele sille sen todellista hintaa; me tyydymme johonkin vähäisempään. He sanoivat: Oi uskovaisten johtaja, meillä on arabien joukossa suojelijoita ja tuttavia; kiellätkö sinä meitä antamasta heille lahjoja ja kiellät heitä ottamasta niitä meiltä vastaan? Hän sanoi: Kaikki arabit ovat teidän ystäviänne, mutta yhdenkään muslimin ei sovi ottaa vastaan teidän lahjaanne, ja jos joku ottaa teiltä väkisin, ilmoittakaa siitä meille. (Waqat Siffin, osa 1, s. 143)
Kun Ali (AS) saapui al-Anbariin (nykyisen Bagdadin länsipuolelle), sen maanomistajat, joita kutsuttiin Khushnushakin suvuksi, tulivat häntä vastaan. He laskeutuivat ratsailta kunnioituksesta häntä kohtaan ja alkoivat juosta jalan hänen hevosensa vierellä. Ali (AS) pysähtyi ja sanoi: Mitä tämä on, ja mitä ovat nämä koristellut tammat, jotka olette tuoneet mukananne? He sanoivat: Näin me osoitamme kunnioitusta hallitsijoille, ja tammat ovat lahja. Olemme myös valmistaneet ruokaa sinulle ja seuralaisillesi, ja rehua on varattu hevosillenne. Ali (AS) sanoi: Jalan juokseminen jonkun ratsun vierellä ei hyödytä lainkaan sitä, jota tahdotte kunnioittaa, vaan tuottaa vaivaa yksin teille itsellenne. Älkää tehkö näin. Tammat otan teiltä vastaan, mutta luen ne veroksi, jottei teidän tarvitsisi maksaa veroa ensi vuonna. Mitä ruokaan tulee, otan kutsunne vastaan vain sillä ehdolla, että otatte ruoasta maksun. He sanoivat: Ei se haittaa, määrittelemme ruoalle hinnan ja otamme maksun vastaan. Hän sanoi: Asettakaa oikeudenmukainen hinta. He sanoivat: Oi uskovaisten johtaja, meillä on ystäviä arabien keskuudessa; kiellätkö sinä meitä antamasta heille lahjoja ja heitä ottamasta lahjoja meiltä? Uskovaisten johtaja (AS) sanoi: Kaikki arabit ovat teidän ystäviänne; sen sijaan yhdelläkään muslimilla ei ole oikeutta vaatia toiselta lahjaa pakolla. Jos joku vaatii teiltä jotakin väkisin, kertokaa siitä minulle.
Kun Ali leiriytyi al-Raqqaan, hän pysähtyi paikkaan nimeltä Balikh Eufratin rannalla. Sinne tuli munkki luostarikammiostaan ja sanoi Alille: Meillä on kirja, jonka olemme perineet isiltämme ja jonka Jeesuksen, Marian pojan, opetuslapset kirjoittivat. Esitänkö sen sinulle? Ali sanoi: Kyllä, mitä siinä on? Munkki sanoi: Siinä on säädetty ja kirjoitettu, että Hän on lähettävä «kirjoitustaidottomien keskuuteen lähettilään heidän omastaan» ... «joka opettaa heille Kirjan ja viisauden» [Qur'an 62:2] ja ohjaa heitä Jumalan tielle. Hän ei ole tyly eikä kova eikä toreilla huutelija, eikä hän maksa pahaa pahalla, vaan antaa anteeksi ja katsoo virheet läpi sormien. Hänen yhteisönsä on ylistävien yhteisö, jotka ylistävät Jumalaa jokaisella kukkulalla ja jokaisessa nousussa ja laskussa, ja heidän kielensä alistuvat lausumaan ykseyden tunnustusta, Jumalan suuruuden julistusta ja ylistystä. Ja Jumala auttaa häntä voittoon jokaisesta, joka asettuu häntä vastaan. Kun Jumala kutsuu hänet pois, hänen yhteisönsä joutuu erimielisyyteen, sitten se yhdistyy ja pysyy niin niin kauan kuin Jumala tahtoo, sitten se joutuu jälleen erimielisyyteen. Silloin kulkee tämän Eufratin rantaa mies hänen yhteisöstään, joka käskee hyvään ja kieltää pahasta ja tuomitsee oikeuden mukaan eikä ota tuomiossa lahjuksia; tämä maailma on hänelle vähäarvoisempi kuin tuhka päivänä, jona tuuli sen puhaltaa pois, ja kuolema on hänelle helpompi kuin veden juominen janoiselle. Hän pelkää Jumalaa salassa ja on hänelle vilpitön julkisesti eikä pelkää Jumalan asiassa yhdenkään moittijan moitetta. Se tämän maan asukkaista, joka kohtaa tuon profeetan (SAWS) ja uskoo häneen, saa palkakseen minun mielisuosioni ja paratiisin, ja se, joka kohtaa tuon vanhurskaan palvelijan, auttakoon häntä, sillä hänen rinnallaan surmatuksi tuleminen on marttyyrikuolema. Sitten munkki sanoi hänelle: Minä olen siis seuralaisesi enkä eroa sinusta, kunnes minua kohtaa se, mikä sinua kohtaa. Kertoja sanoo: Silloin Ali itki ja sanoi: Ylistys Jumalalle, joka ei ole antanut minun unohtua luonaan! Ylistys Jumalalle, joka on maininnut minut vanhurskaiden kirjoissa! Ja munkki lähti hänen mukaansa, ja kerrotaan, että hän söi Alin kanssa aamiaista ja illallista, kunnes hän sai surmansa. Kun ihmiset menivät hautaamaan kaatuneitaan, Ali sanoi: Etsikää hänet. Kun hänet löydettiin, Ali rukoili hänen puolestaan ja hautasi hänet ja sanoi: Tämä on meistä, me profeetan perhe. Ja hän pyysi hänelle anteeksiantoa monta kertaa. (Waqat Siffin, osa 1, s. 147)
Ali (AS) saapui Syyrian al-Raqqassa Eufratin rannalla paikkaan nimeltä Balikh. Siellä oli luostari. Munkki tuli ulos luostarista ja ystävystyi sotilaiden ja Alin (AS) kanssa. Hän sanoi Alille (AS): Meillä on vanha kirja Jeesuksen (AS) opetuslapsilta; näytänkö sen sinulle? Ali (AS) sanoi: Kyllä, mitä siihen on kirjoitettu? Munkki toi kirjan ja luki siitä. Eräässä kohdassa oli kirjoitettuna: Jeesuksen jälkeen Jumala lähettää kirjoitustaidottomien keskuuteen lähettilään, joka opettaa heille Kirjan ja viisauden. Hän on armollinen, lempeäluontoinen ja sävyisäpuheinen. Hän vastaa pahaan hyvällä. Hänen kansansa on ylistyksen, ykseyden tunnustuksen, Jumalan suuruuden julistamisen ja ylistämisen väkeä. Jumala auttaa häntä, ja hän pääsee voitolle. Hänen poismenonsa jälkeen hänen kansansa joutuu erimielisyyteen, sitten se yhdistyy ja joutuu jälleen erimielisyyteen. Tuolloin kulkee tämän luostarin ohi eräs hänen tovereistaan, Jumalan ystävä, joka on matkalla taisteluun. Hän on mies, joka käskee hyvään ja pystyttää totuuden, ja maailma on hänelle täysin arvoton. Jokainen, joka kohtaa tuon profeetan, uskokoon häneen, ja jokainen, joka kohtaa tuon Jumalan ystävän, taistelkoon hänen rinnallaan, kunnes saa marttyyrikuoleman. Tämä on tie paratiisiin. Silloin munkki sanoi: Se Jumalan ystävä olet sinä, ja minä lähden sinun kanssasi sotaan nähdäkseni, mikä on kohtaloni. Ali (AS) itki ja sanoi: Ylistys Jumalalle, joka on maininnut minut hyvällä vanhurskaiden kirjassa. Niin tuo munkki lähti Alin (AS) matkaan kohti Siffiniä. Hän söi jatkuvasti Alin kanssa ja nukkui Alin teltassa, kunnes eräänä Siffinin taistelun päivänä, jona suuri joukko sai surmansa, hänestä ei iltapäivällä enää kuulunut mitään. Ali (AS) käski etsiä häntä kaatuneiden joukosta. Kun hänen ruumiinsa löydettiin, Ali itse rukoili hänen puolestaan ja hautasi hänet ja sanoi: Tämä munkki on meistä, profeetan perheestä. Pitkään aikaan Ali (AS) muisteli häntä ja pyysi hänelle usein anteeksiantoa.
Abdullah ibn Jundab kertoo isältään: Ali (AS) antoi meille joka kerta, kun kohtasimme hänen kanssaan vihollisen, tämän käskyn: Älkää käykö taisteluun tuota joukkoa vastaan ennen kuin he aloittavat, sillä te olette Jumalan kiitos oikeassa, ja se, että jätätte heidät rauhaan kunnes he aloittavat, on teille toinen todiste heitä vastaan. Ja kun taistelette heitä vastaan ja lyötte heidät, älkää surmatko pakenevaa älkääkä tehkö loppua haavoittuneesta, älkää paljastako häpyä älkääkä silpoko kaatunutta. Ja kun saavutte vihollisen leiripaikoille, älkää repikö esirippuja alas älkääkä astuko sisään taloon ilman minun lupaani, älkääkä ottako mitään heidän omaisuudestaan paitsi se, minkä löydätte heidän sotaleiristään. Älkääkä ahdistako naista vahingolla, vaikka he herjaisivat kunniaanne ja parjaisivat johtajianne ja hurskaitanne, sillä he ovat heikkoja voimiltaan, sielultaan ja ymmärrykseltään. (Waqat Siffin, osa 1, s. 203)
Abdullah ibn Jundab kertoo isältään: Kaikissa sodissa Ali (AS) antoi käskyn: Älkää olko taistelun aloittajia, sillä te olette Jumalan kiitos oikeassa, ja se, ettette aloita taistelua, on itsessään toisen oikeuden kunnioittamista; kaikki tämä on todiste vihollistanne vastaan. Ja jos pääsette taistelukentällä voitolle, älkää ottako maalitauluksi niitä, jotka pakenevat, älkää vahingoittako haavoittuneita, älkää paljastako kaatuneiden häpyä, älkää silpoko ruumiita. Kun saavutte vihollisen leiripaikalle, älkää repikö verhoja alas, älkää astuko taloon ilman minun lupaani, älkää ottako mitään heidän omaisuudestaan, älkää tehkö vahinkoa naisille, vaikka nainen solvaisi teitä tai loukkaisi minua tai muita johtajianne. Totisesti naiset ovat voimattomia, heikkoja sielultaan ja vähäisiä ymmärrykseltään.
Nasr kertoo al-Abyad ibn al-Agharrilta, hän Sad ibn Tarifilta, hän al-Asbaghilta, joka sanoi: Ali ei koskaan ollut taistelussa lausumatta ääneen: Kaf Ha Ya Ayn Sad [Qur'an 19:1]. (Waqat Siffin, osa 1, s. 231)
Kertoja sanoo: Kaikissa taisteluissa näin, että Ali (AS) lausui ääneen: Kaf Ha Ya Ayn Sad.
Abd al-Wahid ibn Hassan al-Ijli kertoo eräältä, joka kertoi hänelle Alista, että kun tämä aikoi lähteä taisteluun, hän nousi ratsunsa selkään ja sanoi: Ylistys Jumalalle, maailmojen Herralle. Kunnia hänelle, joka on alistanut tämän meidän palvelukseemme — emme olisi itse siihen kyenneet — ja totisesti me palaamme Herramme luo. Sitten hän käänsi ratsunsa kohti qiblaa, kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi: Oi Jumala, sinua kohti on katseet kohotettu, sinua kohti kädet ojennettu, sinun luoksesi jalat kulkeneet, sinua kielet rukoilleet ja sinulle sydämet avautuneet, ja sinun eteesi on teot tuomittavaksi saatettu. Tuomitse siis meidän ja heidän välillämme totuuden mukaan, sillä sinä olet paras ratkaisijoista. Oi Jumala, me valitamme sinulle profeettamme poissaoloa, lukumme vähyyttä, vihollistemme paljoutta, halujemme hajaannusta, ajan ankaruutta ja koettelemusten ilmaantumista. Auta meitä heitä vastaan voitolla, jonka jouduttaisit, ja avulla, jolla vahvistat totuuden vallan ja tuot sen näkyviin. Sitten hän sanoi: Lähtekää liikkeelle Jumalan siunauksessa. (Waqat Siffin, osa 1, s. 231)
Kertoja sanoo: Kun Ali (AS) aikoi lähteä taisteluun — tai kun taistelussa tuli hänelle vaikea hetki — hän nousi hevosensa selkään ja sanoi ensin: Ylistys Jumalalle, maailmojen Herralle. Kunnia hänelle, joka on alistanut tämän meidän palvelukseemme — emme olisi itse siihen kyenneet — ja totisesti me palaamme Herramme luo. Sitten hän käänsi hevosen kohti qiblaa, kohotti kätensä rukoukseen ja lausui: Oi Jumala, sinua kohti on katseet kohotettu, sinua kohti kädet ojennettu, sinun luoksesi jalat kulkeneet, sinua kielet rukoilleet ja sinulle sydämet avautuneet, ja sinun eteesi on teot tuomittavaksi saatettu. Tuomitse siis meidän ja heidän välillämme totuuden mukaan, sillä sinä olet paras ratkaisijoista. Oi Jumala, me valitamme sinulle profeettamme poissaoloa, lukumme vähyyttä, vihollistemme paljoutta, halujemme hajaannusta, ajan ankaruutta ja koettelemusten ilmaantumista. Auta meitä heitä vastaan voitolla, jonka jouduttaisit, ja avulla, jolla vahvistat totuuden vallan ja tuot sen näkyviin. Sitten hän sanoi: Lähtekää liikkeelle Jumalan siunauksessa.
Malik ibn Ayan kertoo Zayd ibn Wahbilta ja Abd al-Rahman ibn Jundabilta, joka kertoi isältään: Torstaiaamuna safar-kuussa vuonna kolmekymmentäseitsemän Ali rukoili aamurukouksen vielä pimeän vallitessa; en ollut koskaan nähnyt Alin rukoilevan aamurukousta niin varhain pimeässä kuin sinä päivänä. Sitten hän lähti väkineen Syyrian väkeä vastaan ja eteni heitä kohti, ja hän oli se, joka aloitti ja marssi heitä vastaan. Kun he näkivät hänen etenevän, he tulivat häntä vastaan omine joukkoineen. Hän sanoi: Oi Jumala, jos annat meille voiton vihollisestamme, varjele meidät sorrosta ja ohjaa meidät totuuteen; ja jos annat heille voiton meistä, suo meille marttyyrikuolema ja varjele jäljelle jääneet toverini koettelemukselta. Ali oli lyhyenläntä ja tanakka mies, jolla oli suuret mustat silmät; hänen kasvonsa olivat kauniit kuin täydenkuun yön kuu. Hänellä oli kookas vatsa ja leveä rintakarvojen juova, vahvat ja karheat kämmenet ja järeät raajat. Hänen kaulansa oli kuin hopeinen kannu. Hän oli kaljupäinen, eikä hänen päässään ollut hiuksia muuta kuin ohuelti takaraivolla. Hänen hartiansa olivat kuin raatelevan pedon hartiat. Kävellessään hän keinui, ja hänen vartalonsa erottui muiden joukosta. Hänellä oli kohouma niin kuin härällä on kyhmy. Hänen olkavartensa ei erottunut kyynärvarrestaan, vaan ne olivat yhteen sulautuneet. Hän ei koskaan tarttunut kenenkään käsivarteen ottamatta samalla häneltä hengitystä, niin ettei tämä kyennyt hengittämään. Hänen ihonsa oli tummahko ja nenänpää hieman kohoava. Kun hän kulki kohti taistelua, hän eteni juoksuaskelin, ja Jumala oli vahvistanut hänet kunnialla ja voitolla. Sitten Ali eteni väkineen heitä kohti, ja Muawiya oli pystyttänyt itselleen suuren teltan. Ali ahdisti heitä yhä ja ajoi heidän ratsuväkeään pois vasemmalta siiveltä, kunnes puolenpäivän aikaan pakotti heidät perääntymään Muawiyan teltalle asti. (Waqat Siffin, osa 1, s. 232)
Kertojat sanovat: Safar-kuun ensimmäisenä torstaina hijra-ajan vuonna 37, Siffinin taistelun viimeisinä päivinä, Ali (AS) — vastoin tapaansa, jonka mukaan hän siirsi taistelun iltapäivään, jotta kaatuneita olisi vähemmän — lähetti aamurukouksen jälkeen, kun oli vielä pimeää, sotajoukkonsa liikkeelle kohti Syyrian leiriä ja aloitti — vastoin tapaansa — itse taistelun. Syyrialaiset, jotka eivät olleet tällaista odottaneet, tarttuivat nopeasti aseisiin ja valmistautuivat taisteluun. Ali (AS) sanoi näin: Herrani, jos annat meille voiton heistä, älä anna meidän tehdä vääryyttä, ja jos annat heille voiton meistä, tee minusta marttyyri ja varjele taistelusta eloon jääneet toverini vihollisen koettelemukselta. Tässä kohtaa eräs kertojista kuvaa Alia (AS) ja sanoo: Ali (AS) oli lyhytkasvuinen. Hänellä oli suuret mustat silmät. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja valoisat. Hän oli vatsakas ja hartiakas. Hänen kätensä olivat suuret ja voimakkaat. Hänen kaulansa oli tukeva, ja hänen päänsä oli hiukseton lukuun ottamatta vähäistä kasvustoa takaraivolla. Hänen käsivartensa olivat lihaksikkaat. Hänen hartialihastensa runsauden vuoksi hän näytti kantavan kyhmyä. Hänen kätensä olivat niin voimakkaat, että jos hän tarttui johonkuhun, tämä ei voinut irrottautua hänen otteestaan muutoin kuin Alin (AS) itsensä tahtoessa. Hänen nenänsä oli kapea ja pitkähkö. Taistelukentälle mennessään hän eteni juoksuaskelin, ja Jumalan avun ja kunnian turvin kukaan ei koskaan yhdessäkään taistelussa päässyt hänestä voitolle. Niinpä hän tuona aamuna innosti joukkojaan, ja kaksi armeijaa iskivät yhteen, ja Alin joukot etenivät niin pitkälle, että Muawiyan teltta tuli näkyviin. Alin sotajoukko murskasi syyrialaisia yhä edelleen, ja erityisesti sen oikea siipi raivasi tietä Syyrian armeijan sydämeen, kunnes puolenpäivän aikaan Malik sai Muawiyan teltan pylväät tärisemään.
Umar ibn Sad kertoo Abd al-Rahim ibn Abd al-Rahmanilta, hän isältään: Uskovaisten johtaja Ali kannusti ihmisiä ja sanoi: Totisesti Jumala, mahtava ja korkea, on osoittanut teille kaupankäynnin, joka pelastaa teidät rangaistukselta, ja on tehnyt sen palkaksi syntien anteeksiannon. Ja hän on sanonut: «Jumala rakastaa niitä, jotka taistelevat hänen tiellään rivissä kuin lujaksi valettu rakennus.» [Qur'an 61:4] Suoristakaa siis rivinne ja asettakaa haarniskoidut eteen, purkaa hammasta yhteen ja vaientakaa äänenne, sillä se karkottaa parhaiten pelkuruuden ja sopii parhaiten arvokkuuteen. Ja jokainen teistä — Jumala armahtakoon häntä — kohdatkoon oman vastustajansa ja tukekoon veljeään omalla itsellään, älköönkä jättäkö omaa vastustajaansa veljensä huoleksi, jolloin hänen veljensä joutuisi kohtaamaan sekä oman että hänen vastustajansa. Jumala on sanonut: «Sano: Pakeneminen ei hyödytä teitä, jos pakenette kuolemaa tai surmatuksi tulemista; ja silloinkin saisitte nauttia vain vähän aikaa.» [Qur'an 33:16] Ja Jumalan kautta, jos pakenette tämän maailman miekkaa, ette pelastu tuonpuoleisen miekalta. Turvautukaa vilpittömyyteen ja kärsivällisyyteen, sillä kärsivällisyyden jälkeen laskeutuu voitto. (Waqat Siffin, osa 1, s. 235)
Kertoja sanoo: Ali (AS) huusi taistelussa: Jumala on tässä osoittanut teille kaupankäynnin, jotta pelastuisitte tuonpuoleisen rangaistukselta; toisin sanoen hän on asettanut taistelun palkaksi syntien anteeksiannon. Ja Jumala on sanonut rakastavansa niitä, jotka yhtenäisinä ja lujina ponnistelevat hänen tiellään. Järjestäkää siis rivinne ja asettakaa haarniskoidut eturiviin, purkaa hampaanne yhteen ja pysykää taistelutantereella vaiti, sillä se estää pelon ja lamaannuksen ja tuo arvokkuutta ja kunnioitusta herättävää voimaa. Tietäkää, että jokaisen teistä tulee huolehtia ensin itsestään ja sitten asetoveristaan, eikä niin, ettei hän selviydy omasta osuudestaan ja jää asetoverinsa varaan. Siinä tapauksessa hän vie tuhoon sekä itsensä että toverinsa. Älkää pelätkö kuolemaa, sillä Jumala on sanonut: kuolemaa ei voi paeta, ja vaikka voisikin — kuinka monta päivää sitä voisi lykätä? Ja vaikka pakenisitte tämän maailman miekkaa, mitä teette tuonpuoleisen miekalle? Pitäkää kiinni vilpittömyydestä ja kärsivällisyydestä, sillä kärsivällisyys tuo voiton.
Malik ibn Ayan kertoo Zayd ibn Wahbilta, joka sanoi: Sinä päivänä Ali kulki poikiensa kanssa kohti vasenta siipeä, eikä ollut yhtäkään hänen pojistaan, joka ei olisi suojellut häntä omalla itsellään; mutta Ali ei tästä pitänyt, vaan meni heidän edelleen ja asettui heidän ja Syyrian väen väliin. Silloin hänet huomasi Ahmar, Abu Sufyanin vapautettu orja. Ali sanoi: Kaaban Herran kautta — surmatkoon Jumala minut, ellen minä surmaa sinua tai sinä minua! Ja Ahmar lähti häntä kohti, mutta hänen eteensä astui Kaysan, Alin vapautettu orja. He vaihtoivat kaksi iskua, ja Umaijadien vapautettu orja surmasi hänet ja kävi sitten Alin kimppuun lyödäkseen häntä miekalla. Ali tarttui hänestä äkisti, ja hänen kätensä osui tämän haarniskan kaula-aukkoon; hän kiskaisi häntä ja nosti hänet olkapäälleen — on kuin näkisin yhä hänen jalkojensa heiluvan Alin kaulan yllä — ja iski hänet sitten maahan, niin että hänen olkapäänsä ja olkavartensa murtuivat. Silloin Alin kaksi poikaa, al-Husayn ja Muhammad, kävivät hänen kimppuunsa ja iskivät häntä miekoillaan — on kuin näkisin yhä Alin seisovan ja hänen kahden leijonanpentunsa lyövän tuota miestä. Kun he olivat tehneet hänestä lopun, he palasivat isänsä luo, ja al-Hasan seisoi hänen vierellään. Ali sanoi: Poikani, mikä esti sinua tekemästä samoin kuin veljesi tekivät? Hän sanoi: He riittivät minun puolestani, oi uskovaisten johtaja. Sitten Syyrian väki lähestyi häntä, eikä, Jumalan kautta, heidän lähestymisensä ja tulonsa lisännyt lainkaan hänen askeltensa vauhtia. Al-Hasan sanoi hänelle: Mitä sinulle koituisi haittaa, jos kiirehtisit, kunnes pääsisit näiden luo — hän tarkoitti vasemman siiven miehiä — jotka toveriesi joukosta ovat kestäneet vihollistasi vastaan? Hän sanoi: Poikani, isälläsi on päivä, jota hän ei ohita, eikä kiiruhtaminen viivytä sitä eikä hidas kulku jouduta sitä. Ja Jumalan kautta, sinun isäsi ei välitä siitä, kaatuuko hän kuoleman päälle vai kaatuuko kuolema hänen päälleen. (Waqat Siffin, osa 1, s. 249)
Kertoja sanoo: Eräänä päivänä Siffinin taistelussa Ali (AS) taisteli poikiensa kanssa armeijan vasemmalla siivellä. Hänen poikansa ja sotilaansa pyrkivät jatkuvasti hänen edelleen, jottei hän vahingoittuisi, mutta hän, joka ei tästä pitänyt, meni yhä uudelleen heidän ohitseen ja astui Syyrian armeijaa vastaan. Tällöin Ahmar, Abu Sufyanin palvelija, tunsi Alin ja lähti häntä kohti. Myös Ali (AS) tunnisti hänet, päätti käydä hänen kimppuunsa ja huusi: Kaaban Jumala surmatkoon minut, ellen surmaa sinua tai kaadu sinun kädestäsi! Ennen Alia hänen palvelijansa Kaysan ehti Ahmarin luo, mutta sai surmansa Ahmarin kädestä. Silloin Ali (AS) saavutti Ahmarin, tarttui häntä kauluksesta, nosti hänet maasta, piti häntä hetken päänsä yläpuolella ja iski hänet sitten voimalla maahan. Tässä vaiheessa Alin kaksi poikaa, al-Husayn (AS) ja Muhammad al-Hanafiyya, kävivät Ahmarin kimppuun ja surmasivat hänet, ja tulivat sitten al-Hasanin (AS) kanssa isänsä luo. Ali (AS) sanoi al-Hasanille: Miksi sinä et rientänyt veljiesi lailla surmaamaan Ahmaria? Al-Hasan (AS) sanoi: Heidän työnsä riitti, oi uskovaisten johtaja. Tällä hetkellä syyrialaiset lähestyivät Alia ja al-Hasania, jotka olivat jääneet kentälle kahden, ja juoksivat heitä kohti. Mutta uskovaisten johtaja (AS) ei osoittanut minkäänlaista kiirettä perääntyä ja palata omien joukkojensa luo. Al-Hasan (AS) sanoi: Mitä haittaa siitä olisi, jos tulisit hieman nopeammin, jotta pääsisimme tovereidemme luo ja pelastuisimme vaarasta? Uskovaisten johtaja (AS) sanoi: Poikani, isällesi on määrätty kuolinpäivä, jota ei ylitetä. Juokseminen ei sitä päivää lykkää eikä hidas kulku sitä jouduta. Jumalan kautta, isällesi ei ole mitään eroa sillä, tuleeko kuolema hänen luokseen vai meneekö hän kuoleman luo.
Amr ibn Shimr kertoo Jabirilta, hän Abu Ishaqilta, joka sanoi: Ali tuli ulos, ja hänen kädessään oli lyhyt keihäs. Hän kulki Said ibn Qays al-Hamdanin ohi, ja Said sanoi hänelle: Etkö pelkää, oi uskovaisten johtaja, että joku salamurhaisi sinut, kun olet näin lähellä vihollistasi? Ali sanoi hänelle: Ei ole ketään, jolla ei olisi Jumalan asettamia vartijoita, jotka varjelevat häntä putoamasta kaivoon tai joutumasta seinän alle sen sortuessa tai kohtaamasta onnettomuutta. Mutta kun kohtalon hetki saapuu, he väistyvät ja jättävät hänet sen kohdattavaksi. (Waqat Siffin, osa 1, s. 250)
Kertoja sanoo: Näin Alin (AS) yksin, eikä hänellä ollut mukanaan mitään muuta kuin pitkävartinen kirves, johon hän nojasi. Sanoin: Oi uskovaisten johtaja, etkö pelkää, että sinut yllätetään ja murhataan, kun kaikkialla on täynnä vihollisiasi? Hän sanoi: Jokaisella on Jumalan puolelta suojelevia enkeleitä, jotka eivät anna hänen pudota kaivoon tai jonkin pudota hänen päälleen tai onnettomuuden kohdata häntä. Vasta kun Jumalan käsky saapuu kohtalon muodossa, he väistyvät syrjään, jotta tapahtuma toteutuisi.
Zayd ibn Wahb kertoo, että Ali kulki erään Syyrian väkeen kuuluvan joukon ohi, jossa oli mukana al-Walid ibn Uqba, ja he herjasivat ja solvasivat häntä. Kun tästä kerrottiin hänelle, hän pysähtyi tovereidensa joukossa ja sanoi: Käykää heitä kohti, mutta pitäkää yllänne tyyneys, vanhurskaiden olemus ja islamin arvokkuus. (Waqat Siffin, osa 1, s. 391)
Kertoja sanoo: Uskovaisten johtaja (AS) kulki Siffinissä erään syyrialaisten joukon läheltä, jonka johtajana oli al-Walid ibn Uqba. He solvasivat Alia (AS) ja heittelivät häntä kohti kiviä. Alille (AS) sanottiin: Näethän, että nämä sadattelevat ja solvaavat? Ali (AS) sanoi tovereilleen: Mutta te, kun menette syyrialaisia kohti taistellaksenne heitä vastaan, olkaa toisin kuin he, jotka solvaavat, rauhallisia, ja olkoon olemuksenne vanhurskaiden olemus, ja näkyköön teissä islamin arvokkuus.
Ammar ibn Rabia kertoi: Syyrian väen joukosta astui esiin mies, joka huusi kahden rintaman välissä: Oi Abu al-Hasan, oi Ali, tule esiin minua vastaan! Hän kertoi: Silloin Ali lähti häntä kohti, ja kun heidän ratsujensa kaulat kohtasivat rintamien välissä, mies sanoi: Oi Ali, sinulla on islamissa etusija ja hijra takanasi. Suostuisitko kuulemaan asian, jonka esitän sinulle ja jolla tämä verenvuodatus säästettäisiin ja nämä sodat lykättäisiin, kunnes näet oman ratkaisusi? Ali sanoi hänelle: Ja mikä se on? Hän sanoi: Sinä palaat Irakiisi, ja me jätämme sinut ja Irakin rauhaan, ja me palaamme Syyriaamme, ja sinä jätät meidät ja Syyriamme rauhaan. Ali sanoi hänelle: ”Kyllä minä tiedän, että esitit tämän hyvää tarkoittaen ja sääliä tuntien. Tämä asia on painanut mieltäni ja vienyt uneni; olen käännellyt sitä joka puolelta enkä ole löytänyt muuta vaihtoehtoa kuin taistelun tai sen kieltämisen, minkä Jumala lähetti alas Muhammadille (SAWS). Jumala, siunattu ja korkea, ei suostu siihen, että Häntä vastaan tehtäisiin syntiä maan päällä Hänen ystäviensä ollessa vaiti ja alistuneina, käskemättä hyvään ja kieltämättä pahasta. Siksi olen havainnut taistelun itselleni kevyemmäksi kuin helvetin kahleiden kanssa kamppailun.” Niin syyrialainen palasi takaisin lausuen: Me kuulumme Jumalalle, ja Hänen luokseen me palaamme. Hän kertoi: Ja ihmiset ryntäsivät toistensa kimppuun. (Waq'at Siffin, osa 1, s. 473)
Kertoja sanoo: Eräänä päivänä Siffinissä, ennen taistelun alkamista, ratsastaja tuli esiin Syyrian armeijasta ja huusi kahden armeijan välissä: Oi Abu al-Hasan, oi Ali, minulla on sinulle asiaa! Ali (AS) lähti hevosen selässä häntä kohti. He tulivat niin lähelle toisiaan, että heidän hevostensa kaulat koskettivat toisiaan. Ratsastaja sanoi: Oi Ali, sinä olit islamissa ja hijrassa ensimmäisten joukossa. Minulla on ajatus, joka säästäisi muslimien veren ja lopettaisi tämän sodan; haluan esittää sen sinulle ja kuulla mielipiteesi. Ali (AS) sanoi: Puhu. Hän sanoi: Palaa Irakiisi, emme puutu teidän asioihinne. Mekin palaamme Syyriaan, äläkä sinä puutu meidän asioihimme! Ali (AS) sanoi: Tiedän, että se mitä sanot, lähtee hyvästä tahdosta ja säälistä. Tämä sota on askarruttanut minunkin mieltäni ja vienyt unen silmistäni, ja olen pohtinut sitä paljon. Mutta olen nähnyt, ettei ole muuta tietä kuin sota tai niiden totuuksien kieltäminen, jotka Muhammad (SAWS) toi. Sillä Jumala ei tyydy siihen, että Hänen maassaan tehdään syntiä ja Hänen ystävänsä vaikenevat tai alistuvat eivätkä käske hyvään ja kiellä pahasta. Siksi taisteleminen on minulle helpompaa kuin tuonpuoleisen rangaistuksen kestäminen. Kuultuaan tämän syyrialainen ratsastaja kääntyi takaisin sanoen: Me kuulumme Jumalalle, ja Hänen luokseen me palaamme. Sillä hetkellä molemmat armeijat kävivät toistensa kimppuun.
Ammar ibn Rabia kertoi: Jumalan kautta, al-Ashtar kulki ohitseni lyöden Syyrian väkeä, kunnes ajoi heidät aina heidän omaan leiriinsä asti. Siellä leirin luona käytiin ankara taistelu, ja heidän lipunkantajansa kaatui. Kun Ali näki, että voitto oli tulossa siltä suunnalta, hän alkoi lähettää hänelle vahvistukseksi miehiä. Hän kertoi: Ali nousi puhumaan, ylisti Jumalaa ja kiitti Häntä ja sanoi sitten: ”Oi ihmiset, teidän ja vihollisenne asiat ovat tulleet siihen, minkä olette nähneet, eikä heissä ole jäljellä muuta kuin viimeinen henkäys. Kun asiat kääntyvät suotuisiksi, niiden lopputulos päätellään niiden alusta. Nämä ihmiset ovat kestäneet teitä vastaan ilman uskoa, kunnes olemme saaneet heistä sen minkä olemme saaneet. Huomisaamuna lähden heitä vastaan ja jätän asian meidän ja heidän välillämme Jumalan, mahtavan ja korkean, ratkaistavaksi.” Tämä tuli Muawiyan tietoon, ja hän kutsui Amr ibn al-Asin luokseen ja sanoi: Oi Amr, meillä on vain tämä yö aikaa, ennen kuin Ali aamulla tulee kimppuumme ratkaisevalla iskulla. Mitä arvelet? Hän sanoi: Sinun miehesi eivät kestä hänen miehiään vastaan, etkä sinä ole hänen kaltaisensa. Hän taistelee sinua vastaan yhden asian tähden, ja sinä taistelet häntä vastaan toisen. Sinä tahdot jäädä eloon, hän tahtoo antaa henkensä. Irakin väki pelkää sinua, jos sinä voitat heidät, mutta Syyrian väki ei pelkää Alia, jos hän voittaa heidät. Heitä siis heidän keskelleen asia, josta he riitaantuvat, hyväksyivätpä he sen tai hylkäsivät sen: kutsu heidät ottamaan Jumalan Kirja tuomariksi sinun ja heidän välilleen, niin saavutat sillä tarkoituksesi heidän suhteensa. Minä olen lykännyt tätä keinoa juuri siihen hetkeen, jolloin sitä tarvitsisit. Muawiya tajusi sen ja sanoi: Olet oikeassa. (Waq'at Siffin, osa 1, s. 476)
Kertoja sanoo: Malik murskasi Syyrian armeijaa niin, että oli jo päässyt lähelle sen perää eli Muawiyan telttaa. Siellä syttyi ankara taistelu, ja Syyrian joukkojen liput kaatuivat yksi toisensa jälkeen. Tämän nähdessään Ali (AS) lähetti yhtenään lisää miehiä Malikin luo ja vahvisti hänen siipeään. Tämän tiimellyksen keskellä Ali (AS) nousi puhumaan ja piti saarnan sanoen: Oi ihmiset, te näette oman ja vihollisenne tilan paremmin kuin minä. Vihollisenne vetää viimeisiä henkäyksiään. Kun asiat kääntyvät suotuisiksi, lopullinen voitto näkyy jo niiden alusta. Syyrialaiset pitivät itsepintaisesti kiinni asiasta, joka ei ollut Jumalalle mieleen, ja nyt he näkevät sen seuraukset. Minä teen huomenna tästä joukosta lopun. Kun tieto Alin (AS) puheesta saapui Muawiyalle ja hän näki sodan tilanteen, hän kutsui Amr ibn al-Asin ja sanoi: Tämä yö on viimeinen tilaisuutemme. Ali tekee huomenna sodasta lopun. Ota käyttöön kaikki juonesi! Amr ibn al-As sanoi: Sinun miehesi eivät pärjää suorassa taistelussa Alin miehiä vastaan. Alin miesten aikomus on aivan toinen kuin sinun miestesi. Etkä sinä ole Alin kaltainen: sinä tavoittelet elämää ja valtaa, Ali tavoittelee kuolemaa ja marttyyriutta. Irakilaiset pelkäävät, että jos sinä voitat, teet heidän keskuudessaan verilöylyn, mutta syyrialaiset tietävät, että jos Ali voittaa, hän on oikeudenmukainen. Jos siis tilanne jatkuu tällaisena, häviämme tämän sodan. Mutta minä heitän Alin joukkoihin juonen, josta seuraa heidän keskuuteensa erimielisyys ja kahtiajako, hyväksyivätpä he sen tai eivät. Kutsu heidät antamaan Jumalan Kirjan ratkaista asia! Sillä keinolla pääset päämäärääsi. Tätä juonta olen hautonut jo kauan tätä päivää varten ja pitänyt sen kätkettynä hihassani. Muawiya sanoi: Onpa oivallinen ajatus!
Abd al-Rahman ibn Jundab kertoi: Kun Ali oli palaamassa Siffinistä, hän sanoi: ”Palaamme takaisin, kääntyen Herramme puoleen, Häntä ylistäen. Oi Jumala, minä turvaudun Sinuun matkan vaivoilta, paluun murheelta ja siltä, että näkisin pahaa omaisuudessani ja perheessäni.” Sitten hän vei meidät maitse Eufratin rantaa pitkin, kunnes saavuimme Hitiin. Siellä näimme vanhuksen istumassa talon varjossa, ja hänen kasvoillaan oli sairauden jälki. Ali meni häntä kohti, ja me hänen kanssaan, ja tervehti häntä, ja mekin tervehdimme. Vanhus vastasi tervehdykseen niin lämpimästi, että luulimme hänen tunteneen Alin. Ali sanoi hänelle: ”Mikä sinua vaivaa, kun näen kasvosi kuihtuneiksi? Onko syynä sairaus?” Hän sanoi: Kyllä. Ali sanoi: ”Ehkä se on sinulle vastenmielinen?” Hän sanoi: En soisi sen kohdanneen ketään muuta minun sijastani. Ali sanoi: ”Etkö siis odota Jumalalta hyvää siitä, mikä sinua on kohdannut?” Hän sanoi: Kyllä odotan. Ali sanoi: ”Iloitse siis Herrasi armosta ja syntiesi anteeksiannosta. Kuka olet, Jumalan palvelija?” Hän sanoi: Olen Salih ibn Sulaym. Ali sanoi: Kerro minulle, mitä ihmiset sanovat siitä, mitä meidän ja Syyrian väen välillä tapahtui. Hän sanoi: Osa heistä iloitsee siitä, mitä sinun ja heidän välillään tapahtui, ja he ovat ihmisistä sokeimpia; osa taas on murheellisia ja pahoillaan tapahtuneesta, ja he ovat sinulle vilpittömimpiä. Kun Ali oli lähdössä, hän sanoi: ”Puhut totta. Tehköön Jumala sairautesi vaivan pyyhkimään pois pahat tekosi, sillä sairaus ei jätä palvelijalle syntiä pyyhkimättä pois. Ja Jumala, mahtava ja korkea, päästää palvelijoitaan paratiisiin aikomuksen vilpittömyyden ja sisimmän puhtauden tähden.” Sitten hän sanoi: Onnellinen on se, joka muistaa tuonpuoleisen, tekee työtä tilinteon päivää varten, tyytyy välttämättömään ja on siihen Jumalalta tyytyväinen. (Waq'at Siffin, osa 1, s. 528)
Kertoja sanoo: Olimme palaamassa Alin (AS) kanssa Siffinistä Kufaan, kun hän kohotti kätensä rukoukseen ja lausui: Jumalani, me palaamme takaisin Sinua ylistäen. Varjele meitä matkan vaivalta, kotiinpaluun murheelta ja siltä, että näkisimme pahaa omaisuudessamme ja perheessämme. Kuljimme Eufratin rantaa pitkin, kunnes saavuimme Hitiin. Siellä eräs sairas vanhus istui talon varjossa. Ali (AS) meni hänen luokseen ja tervehti niin lämpimästi, että luulimme hänen tuntevan miehen. Vanhuskin vastasi tervehdykseen. Ali (AS) sanoi: Mikä sinua vaivaa, kun näen kasvoillasi sairauden jäljen? Hän sanoi: Niin, olen sairas. Ali sanoi: Oletko siitä pahoillasi? Hän sanoi: Olen tyytyväisempi omaan sairauteeni kuin siihen, että toiset sairastaisivat. Ali (AS) sanoi: Oletko siis pannut tämän kohtalosi Jumalan tiliin ja odotat Häneltä hyvää? Hän sanoi: Kyllä. Ali sanoi: Iloitse siis, sillä olet armon ja anteeksiannon peitossa. Mikä on nimesi, Jumalan palvelija? Hän sanoi: Salih ibn Sulaym. Ali (AS) kysyi: Mitä ihmiset sanovat siitä, mitä meidän ja syyrialaisten välillä tapahtui? Hän sanoi: Mustasydäminen enemmistö iloitsee siitä, että olet joutunut sotaan, ja ne harvat, jotka toivovat sinulle hyvää, ovat murheellisia ja pahoillaan tämän sodan syttymisestä. Ali (AS) sanoi: Puhut totta. Ja kun hän kannusti hevostaan ja erosi vanhuksesta, hän rukoili tälle sanoen: Tehköön Jumala sairautesi vaivan syntiesi anteeksiannoksi! Sillä sairaus huuhtoo mennessään palvelijan kaikki synnit. Jumala tekee monista palvelijoistaan paratiisin asukkaita aikomuksen vilpittömyyden ja sisimmän puhtauden tähden. Sitten hän sanoi: Onnellinen on se, joka muistaa tuonpuoleisen, tekee työtä paratiisin eteen, tyytyy siihen mikä maailmasta riittää ja on Herraansa tyytyväinen.
Abdullah ibn Asim al-Fa'ishi kertoi: Kun Ali kulki Thawr Hamdanin ohi, hän kuuli itkua ja sanoi: ”Mitä nämä äänet ovat?” Sanottiin: Tämä on itkua kaatuneiden tähden. Hän sanoi: ”Minä todistan, että jokainen heistä, joka kaatui kärsivällisenä ja Jumalan palkkaa odottaen, sai marttyyrikuoleman.” Sitten hän kulki al-Fa'ishin heimon ohi ja kuuli ääniä ja sanoi samoin. Sitten hän kulki al-Shibamin heimon ohi ja kuuli kovaa valitusta ja korkealle kohoavaa itkua. Silloin Harb ibn Shurahbil al-Shibami tuli häntä vastaan, ja Ali sanoi: ”Voittavatko naisenne teidät? Ettekö kiellä heitä tästä huudosta ja valituksesta?” Hän sanoi: Oi uskovaisten johtaja, jos kyse olisi yhdestä, kahdesta tai kolmesta talosta, kykenisimme siihen. Mutta tästä heimosta kaatui satakahdeksankymmentä miestä, eikä ole taloa, jossa ei itkettäisi. Me miehet emme itke, vaan iloitsemme heidän puolestaan — emmekö iloitsisi heidän marttyyriudestaan? Ali sanoi: ”Armahtakoon Jumala kaatuneitanne ja kuolleitanne.” Sitten hän jatkoi matkaa, kunnes kulki al-Na'itin heimon ohi ja kuuli erään heistä, jonka nimi oli Abd al-Rahman ibn Marthad, sanovan: Jumalan kautta, ei Ali saanut mitään aikaan; hän meni ja menetti kaiken ja palasi tyhjin käsin. Mutta kun mies näki uskovaisten johtajan, hän mykistyi. Ali sanoi: ”Veljesi on se, joka silloin kun ajan onnettomuus sinut riuduttaa, jää murheesi tähden itsekin murheelliseksi; eikä veljesi ole se, joka silloin kun asiat kääntyvät sinua vastaan, jatkaa sinun moittimistasi.” Sitten hän jatkoi matkaa ja muisteli lakkaamatta Jumalaa, kunnes saapui Kufaan. (Waq'at Siffin, osa 1, s. 531)
Kertoja sanoo: Olimme palanneet Alin (AS) kanssa Siffinistä ja lähestyimme Kufaa, kun saavuimme Hamdanin heimon talojen luo. Noista taloista kantautui itkun ääni. Ali (AS) sanoi: Mitä varten tämä itku? Sanottiin: Se tulee taloista, joista joku on kaatunut Siffinissä sinun rinnallasi. Hän sanoi: Enkö sanonut, että jokainen kärsivällisenä kaatunut, jonka aikomus oli Jumala, on marttyyri! Sitten kuljimme edelleen, kunnes saavuimme toiseen kortteliin, ja siellä itkun ääni nousi taloista taivaaseen asti. Kuljimme eteenpäin seuraavaan kortteliin. Siellä itku oli vielä kiivaampaa kuin edellisissä kortteleissa. Eräs Alin tovereista, nimeltään Harb ibn Shurahbil, tuli ulos talostaan. Ali (AS) sanoi hänelle: Ovatko naisenne voittaneet teidät? Ettekö kykene kieltämään heitä? Harb sanoi: Oi uskovaisten johtaja, onko kyse yhdestä vai kahdesta talosta? Pelkästään tästä korttelista on kaatunut satakahdeksankymmentä miestä! Ei ole taloa, jossa ei valitettaisi. Me miehet emme itke, ja pidämme Jumalan tiellä kuolemista onnena. Mutta mitä me naisille mahdamme? Ali (AS) sanoi: Armahtakoon Jumala heidän kaatuneitaan! Sitten kuljimme seuraavaan kortteliin. Ali (AS) kuuli miehen huutavan: Mitä Ali sai aikaan? Hän lähti armeijan kanssa ja palasi ilman armeijaa! Mutta kun miehen katse osui Aliin (AS), hän häpesi ja vaikeni. Ali (AS) sanoi: Vaikeneminen onnettomuuden hetkellä on paljon parempi kuin moittiminen. Kuljimme yhä eteenpäin, ja Ali (AS) muisteli lakkaamatta Jumalaa, kunnes saavuimme Kufaan.