Kerrotaan, että Abu Sufyan sanoi, kun Uthmanille oli vannottu uskollisuudenvala: Tämä valta oli Taym-heimolla — ja mistä Taymille tällainen valta? — sitten se siirtyi Adille ja loittoni yhä kauemmas; nyt se on palannut omille sijoilleen ja asettunut vakaasti paikalleen. Sieppailkaa sitä siis kuin palloa!... Ja al-Mughira ibn Muhammad al-Muhallabi kertoi minulle: Keskustelin qadi Isma'il ibn Ishaqin kanssa tästä kertomuksesta, [nimittäin siitä] että Abu Sufyan sanoi Uthmanille: Isäni olkoon lunnaasi — jaa varoja äläkä ole kuin Abu Hajar [Umar]. Ja te, Umayjan pojat, siirrelkää sitä keskenänne niin kuin lapset siirtelevät palloa, sillä Jumalan nimeen, ei ole paratiisia eikä helvettiä! Zubayr oli läsnä, ja Uthman sanoi Abu Sufyanille: Vaikene! Hän sanoi: Poikani, onko täällä joku? Zubayr sanoi: On, Jumalan nimeen — mutta minä pidän sen salassa sinun tähtesi. Sitten Abu Sufyan tuli Alin (AS) luo ja sanoi: Te olette antaneet tämän vallan Quraishin halveksituimmalle huoneelle. Mutta Jumalan nimeen, jos tahdon, täytän sen Abu Fudaylia [Uthmania] vastaan ratsu- ja jalkaväellä. Ali (AS) sanoi: Kauan olet pettänyt islamia ja sen väkeä, etkä ole heitä millään vahingoittanut. Meillä ei ole tarvetta sinun ratsu- ja jalkaväellesi. (al-Saqifa wa Fadak, osa 1, s. 37)
Kertoja sanoo: Kun Uthmanista tuli kalifi, Abu Sufyan — joka oli korkeasta iästä sokeutunut — meni hänen luokseen ja sanoi: Valta oli Abu Bakrin aikana vakiintunut hänen heimoonsa Taymiin; Umarin aikana se asettui Adiin ja loittoni meistä yhä kauemmas; ja nyt, sinun kalifiudessasi, se on asettunut oikealle paikalleen eli Umayjan jälkeläisille. Sitten hän tähdensi Uthmanille: Jumalan tähden, älä sinä ole saita kuin Abu Hajar (Umar), vaan jaa yhteisestä varallisuudesta läheisillesi! Sitten hän korotti äänensä ja sanoi: Oi Umayjan pojat, syöttäkää kalifiutta toisillenne kuin palloa älkääkä antako sen tästedes livetä käsistänne, sillä ei ole paratiisia eikä helvettiä. Kaikki mitä on, on tämä maailma. Kun Abu Sufyanin puhe pääsi tähän, Uthman keskeytti hänet ja tiuskaisi: Vaikene! Abu Sufyan, joka ei nähnyt, kysyi: Onko joukossamme muukalainen? Zubayr korotti äänensä ja sanoi: Minä olen Zubayr ja olen läsnä tässä kokouksessa! Mutta älä huoli, puheesi haudataan tähän paikkaan. Kertoja sanoo: Sitten Abu Sufyan meni Alin (AS) luo ja sanoi hänelle: Te annoitte kalifiuden Quraishin halpa-arvoisimmalle (siis Uthmanille). Mutta oi Ali, jos sinä tahdot, minulla on arabiheimojen keskuudessa runsaasti liittolaisia, ratsu- ja jalkaväkeä, ja autan sinua kalifiuteen. Mutta Ali (AS) sanoi hänelle: Tähän asti olet punonut monia juonia islamia ja sen väkeä vastaan! Mutta juonistasi ei ole koitunut heille vahinkoa. Minulla ei ole tarvetta sinuun eikä sinun ratsu- ja jalkaväkeesi.
Abu al-Mundhir Hisham ibn Muhammad ibn al-Sa'ib isältään, tämä Abu Salihilta, tämä Ibn Abbasilta, joka kertoi: Abbasin ja Alin välillä oli välirikko. Ibn Abbas kohtasi Alin ja sanoi: Jos sinulla on tarve tavata setäsi, mene hänen luokseen; en usko, että tapaat häntä tämän jälkeen. Ali vaikeni murheellisena ja sanoi: Mene edelläni ja pyydä lupa. Menin hänen edellään ja pyysin hänelle luvan, ja lupa annettiin, ja hän astui sisään. He syleilivät toisiaan, ja Ali (AS) kumartui setänsä käden ja jalan puoleen suudellen niitä ja sanoen: Setäni, ole minuun tyytyväinen — Jumala olkoon sinuun tyytyväinen. Hän sanoi: Olen sinuun tyytyväinen. Sitten hän sanoi: Veljenpoikani, olen neuvonut sinua kolmessa asiassa, etkä ottanut neuvoa vastaan, ja näin niiden lopputuloksessa sen, mitä inhosin. Nyt neuvon sinua neljännellä neuvolla: jos otat sen vastaan, hyvä; muuten sinua kohtaa sama kuin aiemminkin. Hän sanoi: Mikä se on, setäni? Hän sanoi: Neuvoin sinua Jumalan lähettilään (SAWS) sairauden aikana pyytämään häneltä [selvyyttä]: jos valta kuuluisi meille, hän antaisi sen meille, ja jos se kuuluisi muille, hän antaisi meistä testamentin. Mutta sinä sanoit: Pelkään, että jos hän kieltää sen meiltä, kukaan hänen jälkeensä ei sitä meille anna. Ja niin se hetki meni ohi. Kun Jumalan lähettiläs (SAWS) oli kuollut, Abu Sufyan ibn Harb tuli sillä hetkellä luoksemme, ja me kutsuimme sinua, jotta vannoisimme sinulle uskollisuutta. Sanoin sinulle: Ojenna kätesi, niin minä vannon sinulle uskollisuutta, ja tämä vanhus vannoo sinulle. Sillä jos me vannoisimme sinulle, kukaan Abd Manafin pojista ei asettuisi sinua vastaan; ja jos Abd Manafin pojat vannoisivat sinulle, kukaan Quraishista ei asettuisi sinua vastaan; ja jos Quraish vannoisi sinulle, kukaan arabeista ei asettuisi sinua vastaan. Mutta sinä sanoit: Meillä on työnä Jumalan lähettilään (SAWS) hautaan valmistaminen, emmekä pelkää tämän asian puolesta. Eikä kulunut kauan, kun kuulimme takbirin Banu Sa'idan katoksesta (Saqifasta). Sanoit: Setäni, mitä tämä on? Sanoin: Juuri se, mihin sinua kutsuimme ja minkä sinä torjuit. Sanoit: Kunnia Jumalalle — voiko tällaista tapahtua? Sanoin: Kyllä. Sanoit: Eikö sitä voi kumota? Sanoin sinulle: Onko tällaista koskaan kumottu? Sitten neuvoin sinua, kun Umar oli haavoitettu, ja sanoin: Älä mene mukaan neuvostoon (shuraan), sillä jos vetäydyt heistä syrjään, he asettavat sinut eteen, mutta jos asetut heidän vertaisekseen, he menevät sinun edellesi. Mutta sinä menit heidän mukaansa, ja niin kävi kuin näit. Ja nyt neuvon sinua neljännellä neuvolla: jos otat sen vastaan, hyvä; muuten sinua kohtaa sama kuin aiemminkin. Näen, että tämä mies — Uthman — on ryhtynyt sellaisiin toimiin, että, Jumalan nimeen, on kuin näkisin arabien kulkevan häntä vastaan, kunnes hänet teurastetaan kodissaan niin kuin kameli teurastetaan. Jumalan nimeen, jos niin käy ja sinä olet Medinassa, ihmiset sitovat sinut siihen asiaan, ja silloin et saa vallasta mitään muutoin kuin sellaisen pahan jälkeen, jossa ei ole mitään hyvää. Abdullah ibn Abbas sanoi: Kun sitten koitti Kamelin päivä ja Talha oli surmattu ja Kufan väki herjasi ja panetteli häntä paljon, kohtasin Alin, ja Ali (AS) sanoi: Jumalan nimeen, sanoivatpa he mitä tahansa, hänen laitaan oli niin kuin Ju'fin veli sanoi: »Nuorukainen, jonka varakkuus toi lähelle ystäväänsä silloin kun tämä oli rikas, mutta jonka köyhyys vei hänestä kauas.» Hän sanoi: Sitten hän sanoi: Jumalan nimeen, on kuin setäni olisi katsonut ohuen verhon takaa. Jumalan nimeen, en ole saanut tästä vallasta mitään muutoin kuin sellaisen pahan jälkeen, jossa ei ole mitään hyvää. (al-Saqifa wa Fadak, osa 1, s. 41)
Abdullah ibn Abbas sanoo: Isäni Abbas ja Ali (AS) olivat välirikossa keskenään. Menin Alin (AS) luo ja sanoin: Jos kaipaat setäsi näkemistä, tule mukaani — sillä myöhemmin saattaa olla myöhäistä. Ali (AS) sanoi: Mene edellä ja pyydä lupa. Tein niin, ja Ali (AS) meni tapaamaan setäänsä. He syleilivät toisiaan, ja Ali (AS) suuteli setänsä kättä ja sanoi: Setä! Ole minuun tyytyväinen; Jumala olkoon sinuun tyytyväinen. Sovinnon jälkeen Abbas sanoi: Poikani! Olen tähän mennessä kolmesti sanonut sinulle, mikä on parhaaksesi, mutta et kuunnellut. Sanoin, mitä tulisi tapahtumaan, ja niin tapahtui, ja sinä maistoit sen katkeruuden! Nyt tahdon antaa viimeisen neuvon. Jos et tätäkään kuuntele, näet sen seuraukset. Ali (AS) sanoi: Mikä neuvo, setä? Abbas sanoi: Ensimmäisellä kerralla, kun Profeetta (SAWS) oli sairasvuoteella, pyysin sinua sanomaan hänelle: jos kalifius on tuleva meille, hän julistaisi sen selvästi, ja jos se ei ole tuleva meille, hän estäisi sen käymästä niin ja antaisi meille jälleen selvän testamentin. Mutta sinä sanoit: Pelkään, että jos näin sanon, kalifius ei koskaan tule meille! Etkä sanonut. Kun Jumalan lähettiläs (SAWS) oli poistunut, Abu Sufyan tuli heti luokseni ja kehotti minua vannomaan sinulle uskollisuutta. Tulimme luoksesi ja sanoimme: Ojenna kätesi, niin vannomme sinulle uskollisuutta. Jos sinulla olisi ollut meidän kahden vala, kukaan Abd Manafin jälkeläisistä ei olisi vastustanut, ja siten koko Quraish olisi ollut sinun kanssasi, ja Quraishin kautta koko arabikunta olisi ollut sinulle kuuliainen. Mutta sinä et suostunut, vaan sanoit: Nyt on Jumalan lähettilään (SAWS) hautaamisen aika, eikä aika ajatella näitä asioita. Olit toimittamassa Jumalan lähettilään (SAWS) käärinliinaa ja hautausta, kun Saqifasta kohosi takbirin ääni ja tapahtui se, mitä ei olisi pitänyt tapahtua — vaikka sinä et sitä uskonut. Minä olin sanonut sinulle, mutta sinä torjuit meidän valamme. Kolmannella kerralla, kun Umar oli haavoitettu, sanoin sinulle: älä mene neuvostoon (shuraan), jotta neuvosto kääntyisi sinun puoleesi. Mutta sinä teit itsestäsi yhden heistä ja heidän vertaisensa, ja näit, että he asettivat Uthmanin sinun edellesi. Mutta tämän päivän neuvo, joka on neljäs neuvo, on tämä: Uthman on kaatumaisillaan, ja näen päivän, jona arabit teurastavat hänet hänen omassa kodissaan kuin kamelin. Niinpä, oi Abu Talibin poika, lähde Medinasta äläkä ole siellä. Sillä Uthmanin jälkeen ihmiset tulevat sinun luoksesi ja tekevät sinusta kalifin, ja sellaisen kalifin kalifius, joka seuraa kalifin surmaa, ei pääse päätökseensä, vaan on alituista sotaa ja jälleen sotaa. Abdullah ibn Abbas sanoo: Tämä tapaus meni ohi, ja Kamelin taistelun päivänä, kun Talha surmattiin, useimmat Kufan asukkaat moittivat häntä ja surkuttelivat hänen kohtaloaan! Silloin Ali (AS) kääntyi minun puoleeni ja sanoi: Oikein on sanottu, että ystävä, joka lähestyy sinua varallisuutesi tähden, jättää sinut, kun köyhdyt tai kun hän katsoo itsensä varakkaaksi. Jumalan nimeen, setäni Abbas puhui oikein. Tämä kalifius kulkee kohti pahaa tietä, jossa ei ole mitään hyvää.
Ibrahim ibn al-Mundhir Ibn Wahbilta, tämä Ibn Lahi'alta, tämä Abu al-Aswadilta, joka kertoi: Muutamat muhajirien miehet vihastuivat siitä, että Abu Bakrille vannottiin uskollisuudenvala ilman neuvottelua. Myös Ali ja Zubayr vihastuivat ja menivät Fatiman (AS) taloon aseet mukanaan. Silloin tuli Umar joukkonsa kanssa, ja heidän joukossaan olivat Usayd ibn Hudayr ja Salama ibn Salama ibn Waqsh, jotka molemmat olivat Banu Abd al-Ashhalista. Fatima (AS) huusi ääneen ja vetosi heihin Jumalan nimessä. He ottivat Alin ja Zubayrin miekat ja löivät niillä seinään, kunnes ne murtuivat. Sitten Umar vei heidät ulos ja ajoi heitä edellään, kunnes he vannoivat uskollisuudenvalan. Sitten Abu Bakr nousi, puhui ihmisille, pyyteli heiltä anteeksi ja sanoi: Minulle vannottu uskollisuudenvala oli äkkinäinen teko, jonka pahuudelta Jumala meitä varjelkoon; minä pelkäsin levottomuutta. (al-Saqifa wa Fadak, osa 1, s. 44)
Kertoja sanoo: Sen jälkeen kun ihmiset olivat vannoneet uskollisuudenvalan Abu Bakrille, joukko muhajireja, jotka katsoivat, ettei heidän kanssaan ollut neuvoteltu, vihastui ja kokoontui yhdessä Zubayrin kanssa Alin (AS) taloon, ja kaikki tarttuivat aseisiin. Silloin saapui Umar joukon kanssa, mukanaan muiden muassa Usayd ibn Hudayr ja Salama ibn Salama Banu al-Ashhalista. Fatima (rauha hänelle) huusi ääneen ja vetosi heihin Jumalan nimessä. He astuivat sisään, ottivat Alin (AS) ja Zubayrin miekat ja mursivat ne, ja veivät nuo kaksi mukanaan Abu Bakrin luo moskeijaan. Abu Bakr pyyteli heiltä kahdelta anteeksi ja sanoi: Minulle vannottu uskollisuudenvala oli äkkinäinen teko — varjelkoon Jumala meitä sen pahuudelta! Pelkäsimme, että ellemme toimisi nopeasti, syntyisi levottomuus.
Abd al-Razzaq isältään, tämä Ikrimalta, tämä Ibn Abbasilta, joka kertoi: Kun Abu Dharr karkotettiin Rabadhaan, Uthman käski kuuluttaa ihmisille, ettei kukaan puhuisi Abu Dharrin kanssa eikä saattaisi häntä, ja käski Marwan ibn al-Hakamin viedä hänet pois. Marwan lähti hänen kanssaan, ja ihmiset karttoivat häntä — paitsi Ali ibn Abi Talib (AS), hänen veljensä Aqil, Hasan ja Husayn (AS) sekä Ammar, jotka lähtivät hänen mukanaan saattamaan häntä. Hasan (AS) alkoi puhua Abu Dharrin kanssa, ja Marwan sanoi hänelle: Hei, Hasan! Etkö tiedä, että uskovaisten johtaja on kieltänyt puhumasta tämän miehen kanssa? Jos et tiedä, niin tiedä se nyt. Silloin Ali (AS) kävi Marwanin kimppuun, löi ruoskallaan tämän ratsun korvien väliin ja sanoi: Väisty — vieköön Jumala sinut tuleen! Marwan palasi vihastuneena Uthmanin luo ja kertoi hänelle tapahtuneen, ja Uthman kiehui vihasta Alia (AS) kohtaan. Abu Dharr pysähtyi, ja joukko hyvästeli hänet. Ali (AS) sanoi: Oi Abu Dharr, sinä vihastuit Jumalan tähden. Nämä ihmiset pelkäsivät sinua maallisen omansa vuoksi, ja sinä pelkäsit heitä uskosi vuoksi. Niinpä he koettelivat sinua karkotuksella ja ajoivat sinut autiomaahan. Jumalan nimeen, vaikka taivaat ja maa olisivat palvelijan edessä umpeen suljetut ja hän sitten pelkäisi Jumalaa, Jumala avaisi hänelle niistä ulospääsyn. Oi Abu Dharr, älköön mikään muu kuin totuus olko sinulle seurana, älköönkä mikään muu kuin valhe herättäkö sinussa kammoa. Sitten hän sanoi tovereilleen: Hyvästelkää setänne. Sitten Husayn (AS) puhui ja sanoi: Setäni, Jumala, korkea, kykenee muuttamaan sen, minkä näet, ja Jumala on joka päivä työssään. Pyydä siis Jumalalta kärsivällisyyttä ja apua, ja turvaudu Häneen ahneutta ja epätoivoista valitusta vastaan. Ahneus ei jouduta elatusta, eikä valitus lykkää määrähetkeä. Silloin Abu Dharr (Jumala armahtakoon häntä) itki — hän oli hyvin iäkäs mies — ja sanoi: Jumala armahtakoon teitä, oi armon huonekunta! Kun näen teidät, muistan teistä Jumalan lähettilään (SAWS). Minulla ei ole Medinassa muuta kotia eikä muuta kaipauksen kohdetta kuin te. Jumalan nimeen, en tahdo toverikseni ketään muuta kuin Jumalan, enkä pelkää yksinäisyyttä Jumalan kanssa. Ja joukko palasi Medinaan. (al-Saqifa wa Fadak, osa 1, s. 76)
Kertoja sanoo: Kun Uthman päätti karkottaa Abu Dharrin Rabadhaan, hän käski kuuluttaa Medinassa: Kenelläkään ei ole oikeutta saattaa Abu Dharria eikä puhua hänen kanssaan! Ja hän määräsi Marwan ibn al-Hakamin panemaan päätöksen täytäntöön. Marwan tuli Abu Dharrin luo saattaakseen hänet kaupungin ulkopuolelle, eikä kukaan Medinan asukkaista tullut ulos kodistaan. Mutta Ali (AS), hänen veljensä Aqil, Hasan ja Husayn (AS) sekä Ammar saapuivat saattamaan Abu Dharria. Hasan ibn Ali (AS) alkoi puhua Abu Dharrin kanssa, ja Marwan vastusti sitä sanoen: Hasan! Etkö tiedä, että uskovaisten johtaja on kieltänyt puhumasta tämän miehen kanssa? Jos et tiedä, niin tiedä nyt!
Sillä hetkellä Ali (AS) kävi Marwanin kimppuun ja löi ruoskallaan tämän hevosta korvien väliin niin, että hevonen säikähti ja heitteli Marwania. Ali (AS) sanoi hänelle: Poistu luotamme! Suokoon Jumala sinulle osaksi helvetin tulen. Marwan lähti loukkaantuneena ja palasi vihaisena Uthmanin luo, kertoi hänelle tapauksen ja valitti pitkään Alista (AS).
Kun Marwan oli lähtenyt, Ali (AS) sanoi: Oi Abu Dharr, sinä vihastuit Jumalan tähden — sillä pelkäät, että tämän joukon teot turmelevat uskosi. Tämä joukko taas pelkää sinua oman maailmansa vuoksi, ja siksi se on käynyt karkottamaan sinut. Oi Abu Dharr, tiedä: vaikka kaikki taivaan ja maan asukkaat sulkisivat tien palvelijalta ja hän noudattaisi jumalanpelkoa, Jumala avaisi hänelle tien. Oi Abu Dharr, älä pidä seuranasi muuta kuin totuutta äläkä pelkää muuta kuin valhetta! Sitten hän sanoi tovereilleen: Hyvästelkää setänne. Hyvästeltäessä Husayn ibn Ali (AS) sanoi: Setä hyvä! Jumala kykenee muuttamaan minkä tahansa, ja Jumala voi joka päivä tehdä uuden päätöksen. Pyydä siis alati Jumalalta kärsivällisyyttä ja apua ja karta ahneutta ja tuskaista valitusta. Sillä ahneus ei lisää elatusta, eikä valitus estä säädettyä. Silloin Abu Dharr, joka oli hyvin vanha ja voimaton, itki ja sanoi: Jumalan rauha teille, oi armon huonekunta! Kun näen teidät, muistan Profeetan (SAWS). Medinassa minulla ei ole muita kuin te. Sitten hän sanoi: Jumalan nimeen, en tahdo muuta ystävää kuin Jumalan, ja kun minulla on Jumala, en ole lainkaan yksin. Abu Dharr lähti, ja Ali (AS) ja toverit palasivat Medinaan.
al-Sha'bi Shaqiq ibn Salamalta: Ihmiset puhuivat paljon Hurmuzanin ja Ubaydullah ibn Umarin asiasta ja siitä, että tämä oli surmannut hänet, ja myös se, mitä Ali ibn Abi Talib siitä sanoi, kantautui [Uthmanin korviin]. Niinpä Uthman nousi ja astui saarnatuoliin, ylisti ja kiitti Jumalaa ja sanoi sitten: Oi ihmiset, Jumalan säädös oli, että Ubaydullah ibn Umar ibn al-Khattab surmasi Hurmuzanin, joka oli muslimien joukkoon kuuluva mies eikä hänellä ole muuta perillistä kuin Jumala ja muslimit. Minä olen teidän imaaminne, ja minä olen antanut anteeksi. Annatteko tekin anteeksi Ubaydullahille, eilisen kalifinne pojalle? He sanoivat: Kyllä. Ja niin hän armahti hänet. Kun tämä tuli Alin tietoon, hän hymähti ja sanoi: Kunnia Jumalalle! Uthmanpa aloitti tämän tavan. Antaako hän anteeksi sellaisen miehen oikeuden, joka ei ole hänen liittolaisensa? Jumalan nimeen, tämäpä on ihmeellistä. Ja toisessa kertomuksessa: Jumalan nimeen, jos saan vallan, surmaan Ubaydullahin Hurmuzanin tähden. (al-Saqifa wa Fadak, osa 1, s. 86)
Kertoja sanoo: Kun Hurmuzan surmattiin Ubaydullah ibn Umarin käden kautta, muslimien kesken syntyi asiasta erimielisyys. Ali (AS) katsoi, että Ubaydullah oli tuomittava verikostoon. Kun Uthman oli päässyt kalifiksi, hän nousi saarnatuoliin ja sanoi: Oi ihmiset, Jumalan säädös oli, että Ubaydullah surmasi Hurmuzanin! Hurmuzan oli yksi muslimeista, eikä hänellä ole perillistä, joka vaatisi hänen vertaan. Minä, joka olen teidän kalifinne ja imaaminne, annan anteeksi hänen surmaajalleen Ubaydullahille, edesmenneen kalifin pojalle. Annatteko tekin anteeksi? Ihmiset huusivat: Kyllä, annamme anteeksi. Kun Ali (AS) kuuli, mitä oli tapahtunut, hän hymähti ja sanoi: Kunnia Jumalalle! Uthman loi pahan uutuuden. Luopuuko hän oikeudesta, joka ei ole hänen? Ihmeellistä. Ja toisessa kertomuksessa (Ibn Uqdan teoksessa Fada'il) sanotaan hänen sanoneen: Jumalan nimeen, jos voisin, surmaisin Ubaydullahin Hurmuzanin surmasta.
(Sanomme: Hurmuzan oli sasanidien sotajoukon päälliköitä, joka joutui muslimien joukkojen voittamaksi Qadisiyyassa ja Jalulassa. Sitten hän siirtyi Khuzestaniin ja hakeutui turvaan Shushtariin, jossa oli vahva linnoitus. Muslimit piirittivät Shushtaria ja valloittivat sen lopulta, ja Hurmuzan, joka antautui ja jolle myönnettiin armo, lähetettiin vankina Medinaan.
Kun Hurmuzan oli saapunut Medinaan, hänet vietiin Umar ibn al-Khattabin luo, joka nukkui moskeijassa. Arabit hämmästelivät Hurmuzanin ylellisiä vaatteita. Hurmuzan kysyy arabeilta, missä kalifi on. Arabit sanovat: Etkö näe — hän tuossa on kalifi. Umar herää unestaan ja määrää keskusteltuaan Hurmuzanin kanssa hänet surmattavaksi. Ennen kuolemaansa Hurmuzan pyytää vettä juodakseen, mutta hänelle tuodaan vettä koirien astiassa, ja Hurmuzan kieltäytyy juomasta sitä. Kun Ali ibn Abi Talib (AS) vastustaa tätä menettelyä, hänelle tuodaan vettä hopea-astiassa, ja Ali (AS) ottaa toiselta kalifilta lupauksen, ettei tätä surmata, ennen kuin hän on juonut veden. Hurmuzan kaataa vesiastian maahan, ja Alin (AS) suojeluksessa ja toisen kalifin antaman lupauksen turvin hän poistuu Alin kanssa moskeijasta ja pelastuu kuolemasta. Tämän tapauksen jälkeen Umar sanoi Hurmuzanille: Te persialaiset ette tällaisella älyllä olisi joutuneet meidän voitettaviksemme, ellei onni olisi kääntynyt teitä vastaan!
Hurmuzan asui Medinassa Alin (AS) suojeluksessa, mutta Umarin surman jälkeen tämän poika Ubaydullah iski vihoissaan Hurmuzania miekalla selkään ja surmasi hänet. Samoin hän surmasi väärämielisesti ja julmasti Umarin surmaajan Abu Lu'lu'an vaimon ja lapsen. Kuten tässä kertomuksessa sanotaan, Ali (AS) aikoi tuomita Ubaydullahin verikostoon, mutta Uthman esti sen. Myöhemmin, kun Ali (AS) sai kalifiuden, Ubaydullah pakeni häntä peläten Damaskokseen Mu'awiyan luo ja tuli Siffinin taistelussa Mu'awiyan kanssa sotimaan Alia (AS) vastaan, ja hän kaatui kesken taistelun. Kun hänen ruumiinsa tuotiin Alin (AS) eteen, tämä sanoi: Avatkaa hänen vaatteensa. Ne avattiin, ja nähtiin, että hänen alusvaatteensa vuoreen oli ommeltu satoja kultakolikoita, joita hän oli alati kuljettanut mukanaan!)
Abd al-Rahman ibn Jundab isältään Jundab ibn Abdillah al-Azdilta, joka kertoi: Sanoin: Oi Abu al-Hasan, minä olen sinun auttajiasi. Hän (AS) sanoi: Jumala armahtakoon sinua! Tässä asiassa ei kahdesta eikä kolmesta miehestä ole apua. Sanoin: Jumalan nimeen, ei sinun kansasi ole tehnyt oikein kääntäessään tämän asian sinulta pois. Hän sanoi: Kaunis kärsivällisyys, ja Jumalalta on apu pyydettävä. Sanoin: Jumalan nimeen, sinä olet totisesti kärsivällinen. Hän sanoi: Ja ellen olisi kärsivällinen, mitä muutakaan tekisin? Sanoin: Nouse ihmisten eteen, kutsu heitä itsesi puolelle ja kerro heille, että sinä olet Profeettaa (SAWS) lähinnä, ja pyydä heiltä apua näitä vastaan, jotka ovat asettuneet sinun ylitsesi. Jos sadasta kymmenen vastaa sinulle, käyt heidän voimallaan muiden kimppuun; joko sinut surmataan tai sinä jäät henkiin, ja joka tapauksessa asemasi todisteen puolesta Jumalan edessä on korkeampi. Hän (AS) sanoi: Toivotko sinä, oi Jundab, että joka kymmenestä yksi vannoisi minulle uskollisuutta? Sanoin: Sitä toivon. Hän sanoi: Mutta minä en sitä toivo. En, Jumalan nimeen — ei edes yhtä sadasta. Ja kerron sinulle: Jumalan nimeen, ihmiset eivät koskaan luovuta tätä asiaa meille vapaaehtoisesti. Sanoin: Olkoon minut uhrattu puolestasi, oi Jumalan lähettilään serkku! Olet murtanut sydämeni tällä puheella. Enkö palaisi kaupunkiini, julistaisi ihmisille sinun sanojasi ja kutsuisi ihmisiä sinun puolellesi? Hän sanoi: Oi Jundab, nyt ei ole sen aika. Sitten hän (AS) sanoi: Totuuden auttajat ovat aina olleet halveksittuja. Sitten hän nousi ja lähti. (al-Saqifa wa Fadak, osa 1, s. 88)
Jundab al-Azdin poika kertoo isänsä sanoneen: Saqifan tapahtuman jälkeen menin Alin (AS) taloon ja sanoin: Oi Abu al-Hasan! Minä olen sinun kannattajiasi. Hän sanoi: Upottakoon Jumala sinut armoonsa! Meidän asiamme ei kahdella tai kolmella miehellä korjaannu. Sanoin: Nyt kun ihmiset ovat tyytyneet muuhun kuin sinuun kalifina, mitä teet? Hän sanoi: »Kaunis kärsivällisyys, ja Jumalalta on apu pyydettävä.» Sanoin: Niin, sinä olet totisesti kärsivällinen! Hän sanoi: Ellen olisi kärsivällinen, mitä muutakaan tekisin? Sanoin: Mene ihmisten keskuuteen, kutsu heitä itsesi puolelle ja sano, että sinä olit kaikista lähinnä Profeettaa (SAWS). Pyydä ihmisiltä apua niitä vastaan, jotka ovat anastaneet kalifiuden. Vaikka joka kymmenestä vain yksi vastaisi kutsuusi, taistele tovereidesi kanssa muita vastaan! Joko voitat tai häviät — mutta ainakin sinulla on silloin todiste Jumalan edessä. Hän sanoi: Luuletko, että joka kymmenestä yksi vannoisi minulle uskollisuutta? Sanoin: Kyllä, sitä toivon. Hän sanoi: Mutta minä en sitä lainkaan toivo. Jumalan nimeen, edes yksi sadasta ei vastaisi kutsuuni. Sanon sinulle suoraan: Jumalan nimeen, ihmiset eivät historian loppuun asti millään muotoa palauta kalifiutta meille vapaaehtoisesti! Sanoin: Oi Jumalan lähettilään serkku, sait sydämeni särkymään! Kunpa voisin palata kaupunkiini ja kutsua ihmisiä sinun puolellesi ja koota sinulle auttajia. Hän sanoi: Nyt ei ole sen aika. Sitten hän sanoi: Oi Jundab, totuuden auttajat ovat aina olleet halveksittuja! Sitten hän nousi ja lähti.
Ja on kerrottu, että kun kuolema lähestyi Fatimaa (Jumalan siunaus hänelle), hän kutsui Alin (AS) ja sanoi: Panetko sinä toimeen testamenttini ja määräykseni — vai, Jumalan nimeen, annan sen toisen tehtäväksi? Hän (AS) sanoi: Kyllä, panen sen toimeen. Hän (AS) sanoi: Kun kuolen, hautaa minut yöllä äläkä ilmoita siitä Abu Bakrille ja Umarille. Kertoja sanoi: Kun hänen tilansa kävi vaikeaksi, hänen luokseen kokoontui naisia muhajireista ja ansareista, ja he sanoivat: Kuinka voit tänä aamuna, oi Jumalan lähettilään (SAWS) tytär? Hän sanoi: Jumalan nimeen, herään tänä aamuna teidän maailmaanne inhoten. (al-Saqifa wa Fadak, osa 1, s. 145)
On kerrottu, että kun Fatiman (rauha hänelle) tila kävi huonoksi, muhajirien ja ansarien naiset tulivat hänen vuoteensa ääreen. Joku kysyi: Oi Jumalan lähettilään tytär, kuinka voit? Fatima (rauha hänelle) vastasi: Olen teidän maailmastanne vapaa ja se on minulle vastenmielinen.
On kerrottu, että kun Fatiman (rauha hänelle) kuolema lähestyi, hän kutsui Alin (AS) ja sanoi: Minulla on testamentti; panetko sinä sen toimeen, vai uskonko sen toiselle? Uskovaisten johtaja (AS) sanoi: Minä panen sen toimeen. Fatima (rauha hänelle) sanoi: Kun kuolen, hautaa minut yön aikaan äläkä ilmoita siitä Abu Bakrille ja Umarille!
On kerrottu Abu Abdillahilta (AS), kun Abu Basir kysyi häneltä: Miksi uskovaisten johtaja ei ottanut Fadakia takaisin, kun hänestä tuli ihmisten hallitsija, ja mistä syystä hän jätti sen? Hän sanoi: Koska sekä sortaja että sorrettu olivat jo saapuneet Jumalan eteen ja Hän oli palkinnut kummankin sen mukaan, minkä tämä ansaitsi. Niinpä hän ei tahtonut ottaa takaisin sellaista, mistä Jumala oli jo rangaissut anastajaa ja palkinnut sitä, jolta se oli anastettu. (al-Saqifa wa Fadak, osa 1, s. 145)
Abu Basir kysyi imaami Ja'far al-Sadiqilta (AS): Miksi uskovaisten johtaja (AS) ei ottanut Fadakia takaisin, kun hän pääsi kalifiksi? Imaami al-Sadiq (AS) sanoi: Koska sortaja ja sorrettu saapuvat kumpikin aikanaan Jumalan eteen, ja sortajaa rangaistaan hänen sortonsa mukaan ja sorrettu saa palkkansa sen mukaan, minkä hän ansaitsee. Eikä Ali (AS) tahtonut puuttua tällaiseen lopputulokseen!
Ja on kerrottu, että uskovaisten johtajalla (AS) oli Fadakin jättämisessä esikuvanaan Jumalan lähettiläs (SAWS): kun hän lähti Mekasta, Aqil myi hänen talonsa. Kun Mekka sitten valloitettiin, hänelle sanottiin: Oi Jumalan lähettiläs, etkö palaa taloosi? Hän (rauha hänelle) sanoi: Onko Aqil jättänyt meille taloa? Ja hän kieltäytyi palaamasta siihen ja sanoi: Me olemme huonekunta, joka ei ota takaisin sitä, mikä meiltä on otettu Jumalan, mahtavan ja korkean, tähden. (al-Saqifa wa Fadak, osa 1, s. 145)
Ja on kerrottu: se, että uskovaisten johtaja (AS) luopui Fadakin takaisin ottamisesta, oli Profeetan (SAWS) esimerkin seuraamista. Kun Profeetta (SAWS) muutti Medinaan, Aqil otti haltuunsa hänen talonsa ja myi sen! Kun Mekka valloitettiin, Jumalan lähettiläälle (SAWS) sanottiin: Etkö palaa taloosi? Hän sanoi: Onkohan Aqil jättänyt minulle taloa! Mutta hän ei vaatinut taloa takaisin, vaan sanoi: Me, huonekunta, katsomme sen, mikä meiltä on otettu, annetuksi Jumalan tiellä, emmekä ota sitä takaisin.