al-Gharat, osa 1, s. 302: Abd al-Rahman ibn Jundab kertoo isältään Jundabilta, että Amr ibn al-Hamiq, Hujr ibn Adi, Habba al-Urani ja Harith al-Awar tulivat uskovaisten hallitsijan (AS) luo sen jälkeen, kun Amr ibn al-As oli valloittanut Egyptin. He tapasivat Alin murheellisena ja suruissaan. He sanoivat hänelle: kerro meille, mitä sanot Abu Bakrista ja Umarista. Ali (rauha hänelle) sanoi: joutaako teillä aikaa tällaisten kysymysten esittämiseen?! Egypti on menetetty ja seuraajani siellä on surmattu. Kirjoitan teille tästä asiasta kirjeen ja vastaan siinä siihen, mitä olette kysyneet. Ja pyydän teiltä – vaikka olette tähän asti monin tavoin polkeneet oikeuttani – että hyvittääksenne sen olisitte edes tämän kirjoituksen suhteen luottamuksen arvoisia ja toimittaisitte sen seuraajieni käsiin. Tämä on tuon kirjeen jäljennös:
Jumalan palvelijalta Alilta, uskovaisten hallitsijalta, jokaiselle uskovalle ja muslimille, joka lukee kirjeeni. Jumalan rauha teille. Ylistän ainoaa Jumalaa, jonka lisäksi ei ole muuta jumalaa.
Sen jälkeen: Jumala lähetti Muhammadin (SAWS) profeetakseen varoittamaan maailman ihmisiä. Hän oli Jumalan ilmoituksen uskottu ja tämän yhteisön todistaja. Ja te, oi arabit, olitte tuona aikana huonoimman uskonnon vallassa ja hajallanne huonoimmilla mailla. Te vuodatitte toistenne verta ja surmasitte lapsianne, olitte katkaisseet sukulaisuuden siteet, tuhlasitte omaisuutenne ja söitte sitä vääryydellä, ja tienne olivat pelon täyttämiä. Epäjumalanne oli pystytetty keskellenne ja te itse olitte vajonneet syntiin. Silloin Jumala osoitti teille suosionsa Muhammadin (SAWS) kautta ja lähetti hänet luoksenne sanansaattajana – sanansaattajana teidän omasta keskuudestanne – lukemaan teille Hänen merkkinsä, puhdistamaan teidät ja opettamaan teille viisautta. Hän käski teitä pitämään yhteyttä sukulaisiin, pidättymään verenvuodatuksesta ja elämään sovussa ja rauhassa. Hän käski palauttamaan uskotut tavarat omistajilleen, pitämään lupauksenne ja olemaan rikkomatta valojanne, ja hän sanoi, että teidän tulee olla toisillenne lempeitä, tehdä toisillenne hyvää, antaa anteeksi ja osoittaa toisillenne armoa.
Kun hänen elinaikansa oli kulunut umpeen, Jumala otti hänen sielunsa, ja onnellisena ja ylistettynä hän siirtyi toiseen maailmaan. Voi kuinka suuri olikaan hänen menetyksensä koettelemus – erityisesti hänen läheisilleen ja myös kaikille muslimeille. Sellaista koettelemusta ei ole koskaan ketään kohdannut eikä koskaan tule kohtaamaan.
Kun Jumalan sanansaattaja (SAWS) oli siirtynyt ikuiseen maailmaan, muslimit ryhtyivät riitelemään hänen seuraajuudestaan.
Jumalan nimeen vannon, ettei mieleeni koskaan mahtunut eikä ajatuksiini juolahtanut, että arabit Muhammadin (SAWS) jälkeen kääntäisivät kasvonsa pois hänen määräyksestään kalifaatin asiassa ja antaisivat kalifaatin hänen jälkeensä jollekulle muulle kuin minulle. Mutta ihmiset syöksyivät joka suunnalta Abu Bakrin luo vannoakseen hänelle uskollisuudenvalan. Minä pidättäydyin hetken valan vannomisesta ja viivyin, kunnes näin, että osa ihmisistä kääntyi pois uskosta ja kutsui hävittämään Jumalan uskonnon ja Muhammadin (SAWS) opin. Pelkäsin, että ellen nousisi auttamaan islamia ja muslimeja, uskontoon syntyisi murtuma ja muslimiyhteisön rakennus sortuisi – ja jos niin kävisi, se olisi suuri onnettomuus. Silloin menin Abu Bakrin luo, vannoin hänelle uskollisuutta ja ryhdyin lujittamaan uskonnon perustuksia, kunnes valheen kapina tuhoutui ja Jumalan sana kohosi kaikkien sanojen yläpuolelle, vaikka sen kieltäjät sitä inhosivatkin. Abu Bakr otti ohjat käsiinsä ja hoiti asioita milloin lempeästi, milloin ankarasti ja jyrkästi, minun ollessani hänen hyvää tahtova kumppaninsa; tottelin häntä kaikessa, missä oli kyse Jumalan tottelemisesta, ja ponnistelin sen puolesta. Kun hänen kuolemansa lähestyi, hän kutsui Umarin ja luovutti kalifaatin hänelle. Jälleen kuuntelimme tuota ratkaisua ja tottelimme emmekä pidättäneet hyvää tahtoa ja neuvoa, ja Umar otti kalifaatin hoitaakseen – ja hänen vaelluksensa oli hyväksyttävä ja hänen luonteensa siunattu. Kun kuolema lähestyi Umaria, hän asetti minut kuudenneksi. He eivät karsastaneet kenenkään oman joukkonsa jäsenen valtaa niin kuin he karsastivat minun valtaani. He pelkäsivät, että jos saisin heihin nähden vallan, heille ei enää eläessään jäisi siitä mitään osaa. Niinpä he antoivat kalifaatin Uthmanille ja sysäsivät minut siitä syrjään toivoen saavansa siitä otteen ja siirtelevänsä sitä keskenään kädestä käteen; ja he olivat todella menettäneet toivonsa siitä, että minulta heille lankeaisi mitään. Sitten he sanoivat: tule ja vanno uskollisuutta Uthmanille, muuten sodimme sinua vastaan. Vannoin vasten tahtoani ja kestin kärsivällisesti. Yksi heistä sanoi: oi Abu Talibin poika, kuinka ahnas oletkaan tähän asemaan! Sanoin: sinä olet minua ahnaampi, vaikka olet siitä kauempana.
Oi Jumalani, Sinulta pyydän apua Quraysh-heimoa vastaan. He katkaisivat sukulaisuuden siteeni, halveksivat asemaani ja liittoutuivat riistääkseen minulta oikeuteni. Ja he sanoivat: näin se on – joko tyydy tai kuole! Minulla ei ollut auttajaa eikä puolustajaa. Oka silmääni pistettynä suljin silmäni ja join hiukan murheen katkeraa juomaa; olin kärsivällinen ja nielin vihani – se oli katkerampaa kuin koiruoho. Kunnes teidän kaltaisenne nousivat kapinaan Uthmanin kalifaattia vastaan, tulivat ja tappoivat hänet, ja te käännyitte minun puoleeni vannoaksenne minulle uskollisuutta, minun kieltäytyessäni ja vetäessäni käteni takaisin. Te kamppailitte kanssani avataksenne käteni, ja minä estelin; te veditte kättäni, enkä minä antanut myöten. Sitten te tungeksitte ympärilläni niin, että luulin teidän joko tappavan toisenne tai minut. Sanoitte, että vannomme uskollisuutta, sillä emme löydä ketään muuta kuin sinut emmekä tyydy sinun sijastasi kehenkään toiseen. Ja sanoitte: kun olemme vannoneet, emme hajaannu eikä välillemme synny erimielisyyttä. Väkisinkin otin teiltä valan ja kutsuin ihmisiä vannomaan. Jokaiselta, joka vannoi omasta tahdostaan, otin valan vastaan; ketään, joka ei tahtonut, en pakottanut, vaan jätin hänet omaan rauhaansa. Niiden joukossa, jotka vannoivat minulle uskollisuutta, olivat myös Talha ja Zubayr. Jos he eivät olisi tahtoneet vannoa, en olisi pakottanut heitä väkisin – en heitä enkä ketään muutakaan. Ei kulunut kauan, kun kuulin heidän lähteneen Mekkaan ja suuntaavan Basraan mukanaan joukko, jonka jokainen mies oli vannonut minulle uskollisuutta ja ilmaissut kuuliaisuutensa. Nuo kaksi hyökkäsivät käskynhaltijani ja valtionkassan hoitajien kimppuun ja kävivät sellaisen kaupungin asukkaiden päälle, jotka kaikki olivat minun valassani. Ihmisten kesken syntyi erimielisyys ja heidän yhtenäisyytensä särkyi. Sitten he hyökkäsivät seuraajieni kimppuun ja surmasivat toiset petoksella, toiset vankeudessa ja toiset miekalla. Mutta Jumala ei jättänyt valtaa ja hallintaa heidän käsiinsä. Kadotus vääryyttä tekevälle kansalle! Sitten käänsin katseeni Syyrian väkeen: joukkoja nälkäsilmäisiä, halpamaisia ja juurettomia beduiineja, joista kukin oli tullut omalta taholtaan – kansaa, jolle on ensin opetettava tapoja, jotta siitä tulisi kokenutta ja joku ottaisi sen asiain ohjat käsiinsä. He eivät olleet muuttolaisia (muhajirun) eivätkä auttajia (ansar) eivätkä seuraavan polven miehiä (tabiun). Vein joukkoni sinne päin ja kutsuin heitä kuuliaisuuteen ja yhtenäisyyteen, mutta he vain lisäsivät eripuraa ja kaksinaamaisuutta. He asettuivat muslimeja vastaan kasvokkain, tekivät heistä nuoltensa maalitaulun ja iskivät keihäänsä heidän ruumiisiinsa. Juuri silloin minä kävin muslimien kanssa heidän kimppuunsa ja aloitin taistelun. Kun he maistoivat nuoliemme ja hengenriistävien miekkojemme maun ja tunsivat haavojen kivun, he kohottivat Koraanit ilmaan sanoen: kutsumme teitä siihen, mitä tässä kirjassa on. Minä sanoin teille, etteivät he tunne uskontoa eivätkä Koraania ja että he tekevät tämän petoksesta ja juonesta ja siksi, että ovat teitä heikommat. Jatkakaa taisteluanne, sillä totuus on teidän puolellanne. Mutta te käännyitte pois ja käskitte minun hyväksyä heidän ehdotuksensa. Hyväksyin teidän mielipiteenne, koska olitte sekä nousseet tottelemattomuuteen että käyneet veltoiksi taistelussa. Sovittiin, että sovinnon aikaansaaminen teidän ja heidän välillänne uskottaisiin kahdelle miehelle ja että nämä tekisivät eläväksi sen, minkä Koraani on tehnyt eläväksi, ja kuolettaisivat sen, minkä se on kuolettanut. Mutta nuo kaksi muuttivat mieltään eivätkä toimineet sovitun ehdon mukaisesti. Tästä koettelemuksesta seurasi, että joukko rikkoi sopimuksemme, nousi kapinaan ja heistä tuli kharijilaisia. Mekin jätimme heidät rauhaan, kunnes he tekivät maassa turmiota, tappoivat ja levittivät rappiota. Kun ryhdyimme heidän kanssaan neuvotteluihin, sanoimme: luovuttakaa ensin veljiemme surmaajat meidän käsiimme, ja sitten Jumalan kirja ratkaiskoon meidän ja teidän välillämme. Kharijilaiset sanoivat: me kaikki olemme heidän surmaajiaan, ja pidämme heidän ja teidän verenne sallittuna. Sitten he päättivät taistella meitä vastaan, ja Jumala syöksi heidät sinne, minne Hän syöksee vääryydentekijät. Kun heidän asiansa oli hoidettu, sanoin teille: kääntykää heti vihollistanne vastaan. Sanoitte: miekkamme ovat tylsyneet, nuoliviinemme ovat tyhjät ja keihäistämme puuttuvat kärjet. Vie meidät takaisin kaupunkiimme varustautuaksemme taisteluun. Vein teidät takaisin kaupunkiin, ja kun saavuimme Kufan lähelle, käskin teitä laskeutumaan Nukhaylaan, pystyttämään leirin ja pysymään leirissä, hankkimaan sen mitä teiltä puuttuu, kiinnittämään sydämenne jihadiin ja vähentämään tapaamisia vaimojenne ja lastenne kanssa. Osa teistä jäi luokseni ja esitti tekosyitä, ja osa oli tottelematon ja meni kaupunkiin. Niissä, jotka jäivät, ei ollut kestävyyttä eikä lujuutta, eivätkä ne, jotka menivät kaupunkiin, palanneet. Kunnes eräänä päivänä katsoin leiriäni: sotilaitteni määrä ei yltänyt edes viiteenkymmeneen mieheen. Kun sen näin, minäkin menin Kufaan, ettekä te ole tähän päivään mennessä kyenneet astumaan kanssani kaupungista ulos.
Mitä te odotatte? Ettekö näe, että maanne vähenevät joka suunnalta ja kaupunkinne joutuvat toinen toisensa jälkeen vihollisen käsiin, että seuraajiani surmataan noissa kaupungeissa, ettei rajojanne kukaan vartioi ja että vihollinen marssittaa joukkojaan maihinne? Mikä teitä vaivaa? Mistä te tulette? Minne te menette? Kuka on teidät noitunut? Suruni ja murheeni johtuu siitä, että tätä yhteisöä tulevat hallitsemaan sen tyhmyrit sekä pahantekijät ja irstailijat. He ottavat Jumalan omaisuuden ja siirtelevät sitä kädestä käteen, tekevät Jumalan palvelijoista omia orjiaan, sotivat hurskaita vastaan ja kokoavat ympärilleen jumalattomat. Jumalan nimeen: ellei tämä huoli olisi minulla, en moittisi teitä näin paljon enkä kannustaisi ja rohkaisisi teitä näin paljon, vaan olisin jättänyt teidät silloin, kun käännyitte pois ja veltostuitte, ja olisin itse omin ruumiin käynyt heitä vastaan. Jumalan nimeen: minä olen oikeassa ja rakastan syvästi marttyyriutta.