Abu Mikhnaf Lut ibn Yahya al-Azdi kertoo kirjassa, jonka hän laati Basran sodasta, toveriensa välityksellä, ja muutkin hänen kaltaisensa elämäkertojen kertojat ovat välittäneet saman edeltäjiltään ja tovereiltaan: Kun uskovien johtaja (AS) aikoi lähteä Basraan, hänelle kerrottiin, että Sa'd ibn Abi Waqqas, Ibn Maslama, Usama ibn Zayd ja Ibn Umar viivyttelivät ja vetäytyivät hänestä. Hän lähetti hakemaan heitä, ja kun he saapuivat, hän sanoi heille: Minulle on kerrottu teistä asioita, joista en pidä, mutta en pakota teitä lähtemään kanssani. Ettekö ole uskollisuudenvalassani? He sanoivat: Kyllä. Hän sanoi: Mikä sitten saa teidät jäämään pois seurastani? Sa'd sanoi hänelle: En halua lähteä tähän sotaan, jotten surmaisi uskovaa. Jos annat minulle miekan, joka erottaa uskovan uskottomasta, taistelen kanssasi. Usama sanoi hänelle: Sinä olet minulle rakkain luoduista, mutta minä olen tehnyt Jumalalle lupauksen, etten taistele niitä vastaan, jotka sanovat 'ei ole muuta jumalaa kuin Jumala'. Usama oli näet Jumalan lähettilään (SAWS) aikana eräässä sodassa suunnannut keihäänsä erästä monijumalaisten miestä kohti; mies pelästyi häntä ja sanoi: 'Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala', mutta Usama iski häntä keihäällä ja surmasi hänet. Kun tieto tästä saavutti Profeetan (SAWS), hän sanoi: Oi Usama, surmasitko miehen, joka todisti, ettei ole muuta jumalaa kuin Jumala? Tämä vastasi: Oi Jumalan lähettiläs, hän lausui sen vain suojautuakseen. Profeetta (SAWS) sanoi hänelle: Etkö sitten halkaissut hänen sydäntään [nähdäksesi, oliko hän vilpitön]? Usama väitti Profeetan (SAWS) käskeneen häntä taistelemaan miekallaan niin kauan kuin taisteltiin monijumalaisia vastaan; mutta jos hän joutuisi taistelemaan muslimeja vastaan, hänen tuli lyödä miekkansa kiveen ja katkaista se. Abdullah ibn Umar sanoi: Minä en ymmärrä tästä sodasta mitään; pyydän sinua, ettet pane minua siihen, mitä en tunne. Silloin uskovien johtaja (AS) sanoi heille: Kaikkia viettelykseen joutuneita ei soimata. Ettekö ole uskollisuudenvalassani? He sanoivat: Kyllä. Hän sanoi: Menkää — Jumala, Korkein, on tekevä minut teistä riippumattomaksi. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 95)
Abu Mikhnaf kertoo kirjassa, jonka hän on laatinut Basran sodasta (Kamelitaistelusta), omien toveriensa sekä muiden tiedonantojen ja elämäkerran kertojien välityksellä, uskovien johtajan (AS) toverien kertomana, että kun tämä aikoi lähteä kohti Basraa, hän sai tietää, että Sa'd ibn Abi Waqqas, Usama, Muhammad ibn Maslama ja Abdullah ibn Umar viivyttelivät ja pidättäytyivät lähtemästä hänen kanssaan. Hän lähetti jonkun heidän luokseen, ja kun he tulivat, hän sanoi: Olen kuullut suustanne kevytmielisiä puheita, joista en pidä; ja vaikka uskollisuudenvalani on teidän vastuullanne, en silti pakota teitä lähtemään kanssani. He sanoivat: Niin on. Hän sanoi: Mikä on saanut teidät pidättäytymään lähtemästä seurassani? Sa'd sanoi: En halua osallistua tähän sotaan; pelkään surmaavani uskovan. Jos annat minulle miekan, joka erottaa uskovan uskottomasta, taistelen kanssasi! Usama sanoi: Sinä olet minulle Jumalan luoduista rakkain, mutta olen tehnyt Jumalan kanssa liiton ja lupauksen, etten taistele ketään vastaan, joka sanoo 'ei ole muuta jumalaa kuin Jumala'. Usama oli Jumalan lähettilään (SAWS) aikana eräässä sodassa monijumalaisia vastaan kohottanut keihäänsä erästä miestä kohti; mies pelästyi ja sanoi: 'Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala.' Mutta Usama ei piitannut siitä, vaan iski keihään alas ja surmasi miehen. Kun asia tuli Profeetan (SAWS) tietoon, tämä sanoi: Oi Usama! Surmasitko miehen, joka todisti, ettei ole muuta jumalaa kuin Jumala? Hän vastasi: Oi Jumalan lähettiläs! Hän lausui tuon sanan vain pelastuakseen kuolemalta. Profeetta sanoi: Etkö pelännyt hänen surmaamistaan? Usama väitti Profeetan (SAWS) sanoneen hänelle: Taistele miekallasi vain sitä vastaan, joka sotii uskottomien joukossa. Niinpä kun sota syttyi muslimien kesken, hän löi miekkansa kiveen ja katkaisi sen. Abdullah ibn Umar puolestaan sanoi: Minä en tunne tässä sodassa mitään oikeaksi ja pyydän sinua, ettet pakota minua asiaan, jota en tunne! Uskovien johtaja (AS) sanoi lopuksi: Kaikkia harhaan joutuneita ei voi soimata! Sitten hän sanoi: Pysyttekö uskollisuudenvalassani? He sanoivat: Kyllä! Hän sanoi: Menkää siis — Jumala tekee minut pian teistä riippumattomaksi.
Ja hän (AS) sanoi: Minua kohtaan on tehty vääryyttä kivien ja maakokkareiden luvun verran. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 95)
Uskovien johtaja (AS) sanoi eräänä päivänä: Minua kohtaan on tehty vääryyttä pikkukivien luvun verran!
Ishaq ibn Rashid kertoo Abd al-Hamid ibn Abd al-Rahmanilta, tämä Ibn Abzalta, joka sanoi: Enkö kertoisi sinulle, mitä silmäni näkivät ja korvani kuulivat: Kun ihmiset kokoontuivat valtion rahaston (bayt al-mal) luona, Ali sanoi Talhalle: Ojenna kätesi, niin vannon sinulle uskollisuutta. Talha sanoi: Sinä olet tähän asiaan minua oikeutetumpi, ja sinun taaksesi on kokoontunut ihmisten suosio tavalla, jota minulle ei ole kertynyt. Hän (AS) sanoi hänelle: Emme pelkää ketään muuta kuin sinua. Talha sanoi: Älä pelkää; Jumalan kautta, minun taholtani sinua ei kohtaa mikään paha. Silloin nousivat Ammar ibn Yasir, Abu al-Haytham ibn al-Tayyihan, Rifa'a ibn Rafi' ibn Malik ibn al-Ajlan ja Abu Ayyub Khalid ibn Zayd ja sanoivat Alille: Tämä asia on mennyt turmioon; olet nähnyt, mitä Uthman teki ja kuinka hän toimi vastoin Kirjaa ja sunnaa. Ojenna kätesi, niin vannomme sinulle uskollisuutta, jotta korjaisit sen, mikä yhteisön asioissa on turmeltunut. Mutta Ali (AS) kieltäytyi ja sanoi: Olette nähneet, mitä minulle on tehty, ja tunnette tämän väen mielenlaadun; minulla ei ole heihin tarvetta. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 128)
Ishaq ibn Rashid kertoo Abd al-Hamid ibn Abd al-Rahmanilta, tämä Ibn Atharilta, jonka kerrotaan sanoneen: Haluatko, että kerron sinulle, mitä olen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut? Valtion rahaston luona, ihmisten läsnä ollessa, Ali (AS) sanoi Talhalle: Ojenna kätesi, niin vannon sinulle uskollisuutta! Talha sanoi: Sinä olet tähän tehtävään minua sopivampi, eikä minun ympärilleni ole kokoontunut sellaista joukkoa kuin on kokoontunut vannomaan uskollisuutta sinulle. Ali (AS) sanoi: Me olemme huolissamme sinun taholtasi! Talha sanoi: Älä pelkää minua, sillä Jumalan kautta, minun puoleltani ei sinulle koidu vahinkoa. Silloin nousivat Ammar Yasir, Abu al-Haytham ibn al-Tayyihan, Rifa'a ibn Abi Rafi', Malik ibn Ajlan ja Abu Ayyub Khalid ibn Zayd ja sanoivat: Oi Ali! Näet, että asiat ovat menneet turmioon, ja näit, mitä Uthman teki ja mitä hänelle tapahtui hänen vastustettuaan Koraania ja sunnaa. Ojenna nyt kätesi, niin vannomme sinulle uskollisuutta, jotta yhteisön turmioon joutunut tila korjaantuisi. Ali (AS) ei suostunut, vaan sanoi: Te näitte, kuinka minua kohdeltiin, ja tunnette myös nämä ihmiset. Minulla ei ole heihin tarvetta.
Sayf kertoo miehiltään: Ihmiset kokoontuivat Alin (AS) luo ja pyysivät häntä ottamaan heidän asiansa hoitaakseen ja tarjosivat hänelle uskollisuudenvalaa. Hän sanoi heille: Etsikää joku muu kuin minut. He sanoivat: Vannotamme sinua Jumalan kautta! Etkö näe tätä koettelemusta? Etkö pelkää Jumalaa tämän yhteisön joutuessa hukkaan? Kun he yhä hellittämättä vaativat, hän sanoi heille: Jos suostun pyyntöönne, johdan teitä sen mukaan, minkä itse tiedän; ja jos jätätte minut, olen kuin yksi teistä. He sanoivat: Olemme tyytyväisiä sinun johtoosi, eikä keskuudessamme ole ketään, joka vastustaisi sinua; johda meitä niin kuin parhaaksi näet. Sitten koko joukko vannoi hänelle uskollisuutta. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 129)
Sayf kertoo miehiltään, että ihmiset kokoontuivat Alin (AS) luo, tarjosivat uskollisuudenvalaa ja pyysivät häntä valvomaan heidän asioitaan. Hän sanoi: Etsikää joku muu kuin minut. He sanoivat: Vannotamme sinua Jumalan nimeen! Etkö näe tätä koettelemusta, etkö pelkää Jumalaa, että tämän yhteisön asiat menevät turmioon? Hän sanoi: Koska nyt hellittämättä vaaditte, sanon: jos suostun, panen teidät kulkemaan sen mukaan, minkä itse tiedän, ja johdan teitä; ja jos jätätte minut, olen kuin yksi teistä. He sanoivat: Olemme kaikki tyytyväisiä sinun hallintoosi, eikä joukossamme ole ketään, joka vastustaisi sinua; johda meitä niin kuin parhaaksi katsot. Ja sitten kaikki vannoivat uskollisuutta.
Zayd ibn Aslam sanoi: Talha ja Zubayr tulivat Alin (AS) luo, kun hän oli vetäytynyt Medinan puutarhamuurien suojaan. He astuivat hänen luokseen ja sanoivat: Ojenna kätesi, niin vannomme sinulle uskollisuutta, sillä ihmiset eivät tyydy kehenkään muuhun kuin sinuun. Hän sanoi heille: Minulla ei ole siihen tarvetta; on parempi, että olen teille kahdelle visiiri kuin että olisin teille emiiri. Ojentakoon kumpi teistä tahansa kätensä, niin vannon hänelle uskollisuutta. He sanoivat: Ihmiset eivät aseta ketään sinun edellesi eivätkä käänny sinusta kenenkään muun puoleen; ojenna siis kätesi, niin vannomme sinulle uskollisuutta ensimmäisinä kaikista. Hän sanoi: Minun uskollisuudenvalaani ei vannota salassa; odottakaa, kunnes menen moskeijaan. He sanoivat: Ei, vaan vannomme sinulle uskollisuutta tässä ja sitten vielä moskeijassa. Niin he vannoivat hänelle uskollisuutta ensimmäisinä, ja sitten ihmiset vannoivat hänelle uskollisuutta saarnatuolin luona. Ensimmäisenä heistä oli Talha ibn Ubaydillah, jonka käsi oli halvaantunut; hän nousi saarnatuolille hänen luokseen ja löi kätensä hänen käteensä. Muuan Banu Asadin mies, joka ennusti lintujen lennosta, seisoi katselemassa; kun hän näki, että ensimmäinen uskovien johtajan (AS) käteen lyöty käsi oli Talhan halvaantunut käsi, hän sanoi: 'Totisesti Jumalalle me kuulumme ja Hänen luokseen palaamme' — ensimmäinen hänen käteensä lyöty käsi on halvaantunut; tämä asia tuskin tulee täyttymään. Sitten Talha ja Zubayr astuivat alas, ja heidän jälkeensä ihmiset vannoivat hänelle uskollisuutta. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 130)
Kertoja sanoo: Talha ja Zubayr tulivat Alin (AS) luo, joka oli mennyt Medinan palmulehtoihin, ja sanoivat: Ojenna kätesi, niin vannomme sinulle uskollisuutta, sillä ihmiset eivät ole tyytyväisiä kehenkään muuhun kuin sinuun. Ali (AS) sanoi: Minulla ei ole tarvetta kalifaattiin, ja jos olen teille kahdelle visiiri, se on parempi kuin että olisin emiiri. Ojentakoon kätensä joku teistä, joka on Qurayshista, niin vannon hänelle uskollisuutta. He sanoivat: Ihmiset eivät tahdo ketään muuta kuin sinut eivätkä halua ketään muuta sinun sijaasi; ojenna kätesi, niin vannomme sinulle uskollisuutta ja olemme siinä ensimmäiset. Hän sanoi: Mitä merkitystä olisi salassa vannotulla uskollisuudenvalalla?! Odottakaa, kunnes menen moskeijaan. He sanoivat: Me vannomme sinulle uskollisuutta ensin tässä ja sitten vannomme sinulle uskollisuutta myös moskeijassa. Ja nuo kaksi olivat ensimmäiset, jotka vannoivat Alille (AS) uskollisuutta, ja kun ihmisetkin vannoivat Alille uskollisuutta, taas ensimmäinen vannoja oli Talha. Hän nousi saarnatuolille ja tarttui halvaantuneella kädellään Alin (AS) käteen ja vannoi uskollisuutta. Muuan Banu Asadin mies, joka otti enteitä ja ennusti, seisoi siellä ja katseli tapahtumaa. Kun hän näki, että ensimmäinen käsi, joka kosketti Alin (AS) kättä, oli Talhan käsi ja halvaantunut, hän lausui palaamisen sanat (totisesti Jumalalle me kuulumme ja Hänen luokseen palaamme) ja sanoi: Ensimmäinen uskollisuudenvannoja on halvaantunut käsi — tämä uskollisuudenvala ei tule saamaan onnellista päätöstä! Ja kun Talha ja Zubayr olivat astuneet alas saarnatuolista, ihmiset vannoivat Alille (AS) uskollisuutta.
Muhammad ibn Sa'd kertoo isältään: Ali ibn Abi Talib (AS) lähetti sanan isälleni, jotta tämä vannoisi uskollisuutta. Isäni sanoi hänelle: Kun ketään muuta kuin minut ei ole jäljellä, vannon sinulle uskollisuutta. Ali (AS) sanoi: Jättäkää Sa'd rauhaan. Hän lähetti sanan myös Usama ibn Zaydille, ja Usama sanoi hänelle: Minä olen sinulle kuuliainen, mutta kieltäydyn lähtemästä liikkeelle miekan kanssa. Ali (AS) sanoi hänelle: En pakota ketään uskollisuudenvalaani. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 131)
Sa'd ibn Abi Waqqasin poika kertoo: Ali (AS) lähetti jonkun isäni luo, jotta tämä tulisi vannomaan uskollisuutta. Isäni sanoi: Kun ketään muuta kuin minut ei ole jäljellä, vannon sinulle uskollisuutta. Ali (AS) sanoi: Jättäkää Sa'd rauhaan. Samoin hän lähetti jonkun Usama ibn Zaydin luo, ja Usama lähetti viestin: Olen sinulle kuuliainen, mutta vapauta minut siitä, että lähtisin miekan kanssa mukaasi. Ja Ali (AS) sanoi: Minä en pakota ketään vannomaan minulle uskollisuutta.
Amr ibn Abdillah al-Asamm ja Ziyad ibn al-Nadr tulivat Alin (AS) luo pyytämään häneltä väelle lupaa tulla Medinaan. Hän (AS) sanoi heille: Oletteko käyneet jonkun muun luona ennen minua? He sanoivat: Kyllä, kävimme Aishan ja hänen jälkeensä Profeetan (SAWS) muiden vaimojen sekä hänen toveriensa, muhajirien ja ansarien, luona, ja nämä käskivät heidän tulla. Uskovien johtaja (AS) sanoi: Mutta minä en käske heitä siihen. Vaatikoot he hyvitystä häneltä [Uthmanilta] läheltä käsin; jos hän hyvittää heille, se on heille parempi, ja jos hän kieltäytyy, he tietävät itse parhaiten. Nuo kaksi miestä palasivat joukkonsa luo, ja joukko medinalaisia riensi heidän luokseen, ja he kokoontuivat yhteen arvossa pidettyjen ja kunniallisten miesten kanssa. Kun Uthman sai tiedon heidän kokoontumisestaan, hän lähetti sanan Alille (AS) ja sanoi hänelle: Oi Abu al-Hasan, mene tuon väen luo ja käännytä heidät pois siitä, minkä vuoksi he ovat tulleet. Hän meni heidän luokseen, ja kun he näkivät hänet, he toivottivat hänet tervetulleeksi ja sanoivat: Sinä tiedät, oi Abu al-Hasan, millaisia iljettäviä tekoja tämä mies on pannut toimeen ja mitä muslimit saavat kokea häneltä ja hänen käskynhaltijoiltaan. Me tapasimme hänet ja pyysimme häneltä hyvitystä, mutta hän ei hyvittänyt meille; puhuimme hänelle, mutta hän ei kuunnellut puhettamme, ja tämä vain yllytti häntä meitä vastaan. Nyt olemme tulleet vaatimaan, että hän vetäytyy muslimien käskyvallasta. Pyysimme siihen lupaa ansarilta ja muhajireilta sekä Profeetan (SAWS) vaimoilta, uskovien äideiltä, ja he antoivat meille luvan tulla Medinaan, ja siinä aikeessa me olemme. Uskovien johtaja (AS) sanoi heille: Hyvä väki, malttakaa; älkää rientäkö asiaan, jonka loppua ei tunneta. Mekin olemme moittineet häntä eräästä asiasta, ja hän on luopunut siitä; palatkaa siis takaisin. He sanoivat: Kaukana siitä, oi Abu al-Hasan! Emme tyydy häneen muutoin kuin siten, että hän vetäytyy tästä asiasta, jotta sitä hoitamaan nousisi joku, jonka luotettavuuteen voidaan turvata. Uskovien johtaja (AS) palasi Uthmanin luo ja kertoi hänelle heidän puheensa. Silloin Uthman lähti ulos, nousi saarnatuoliin, piti ihmisille puheen ja alkoi puhua ja kutsua heitä avukseen ja puolustamaan häntä tuota väkeä vastaan. Amr ibn al-As nousi ja sanoi: Oi Uthman, sinä olet ajanut ihmiset vaarallisiin syvänteisiin, ja he ovat joutuneet niihin sinun tähtesi; tee siis parannus Jumalan edessä. Uthman sanoi hänelle: Sinäkö täällä, sinä Nabighan poika? Sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi: Teen parannuksen Jumalan edessä. Jumalani, minä käännyn Sinun puoleesi katuen. Jumalani, minä käännyn Sinun puoleesi katuen. Uskovien johtaja (AS) lähetti väelle tiedon siitä, mitä Uthmanin taholta oli tapahtunut ja kuinka tämä oli katunut ja luopunut. Mutta he lähtivät kaikki yhdessä Medinaan, ja Amr ibn Ma'dikarib tuli heidän luokseen suuren ihmisjoukon kanssa ja alkoi yllyttää Uthmania vastaan ja luetella hänen omavaltaisuuksiaan; sitten hän lausui: Emmekö me tuhoutuneet, eikä kukaan itke meitä? Quraysh sanoi: nuo ovat kohtalon säädöksiä. Me seisomme rivissä kulmakarvamme verta vuotaen; meille annettiin tasaosuus siitä, minkä ahjo puhdisti — tasaosuus iskujen päivänä, sen he tietävät; mutta tasaosuutta ei ollut, kun kyse oli dinaareista. Muhajireista heihin liittyivät Talha ja Zubayr sekä ansarien pääjoukko. Uskovien johtaja (AS) meni heidän luokseen ja sanoi: Hyvä väki, pelätkää Jumalaa! Mitä teillä on tätä miestä vastaan? Eikö hän ole luopunut siitä, minkä te tuomitsitte? Eikö hän ole tehnyt saarnatuolissa julkisen parannuksen? Ja hän kohteli heitä yhä lempeästi, kunnes heidän kiihkonsa asettui. Sitten Egyptin väki pyysi häntä tapaamaan Uthmanin, jotta Abdullah ibn Sa'd ibn Abi Sarh erotettaisiin heitä hallitsemasta; Kufan väki ehdotti Sa'id ibn al-Asin erottamista heidän hallinnostaan, ja Nahrawanin väki pyysi, että Ibn Kariz siirrettäisiin pois heidän luotaan ja että tämä luopuisi pahoista teoistaan. Uskovien johtaja (AS) meni Uthmanin luo eikä hellittänyt, ennen kuin tämä myöntyi siihen, mitä väki vaati, ja antoi heille lupaukset ja sitoumukset. Uskovien johtaja (AS) meni väen luo kertomaan, mitä Uthman oli hänelle taannut, eikä hellittänyt, ennen kuin he hajaantuivat ja kukin joukko suuntasi omille seuduilleen. Mutta kun Egyptin väki oli kulkenut osan matkaa, he näkivät tiellä kiireesti ratsastavan miehen. Kun tämä tuli lähelle, he tarkastelivat häntä: se olikin Uthmanin palvelija tämän omalla kamelilla. He alkoivat epäillä häntä ja kysyivät: Minne olet menossa? Hän sanoi: Uthman lähetti minut eräälle asialleen. He kysyivät: Minne hän sinut lähetti? Hän meni sanattomaksi ja sopersi puheessaan. He tiuskivat ja ärjyivät hänelle, ja hän sanoi: Hän lähetti minut Egyptiin. He kysyivät: Mitä varten hän sinut lähetti? Hän sanoi: En tiedä. Heidän epäluulonsa kasvoi, ja he tutkivat hänet mutta eivät löytäneet hänestä mitään. Sitten he ottivat hänen vesileilinsä ja tutkivat sen, ja katso: siinä oli Uthmanin kirje Abdullah ibn Abi Sarhille, ja siinä luki: Kun tämä kirjeeni saapuu sinulle, lyö poikki Abu Amr ibn Budaylin ja Abd al-Rahman al-Balawin kaulat ja katkaise Alqaman, Kinanan ja Urwan kädet ja jalat; jätä heidät sitten kieriskelemään veressään, ja kun he ovat kuolleet, ripusta heidät palmunrunkoihin. Tämän nähdessään he ottivat palvelijan kiinni ja palasivat Medinaan; he pyysivät päästä Ali ibn Abi Talibin (AS) luo ja antoivat kirjeen hänelle. Hän (AS) järkyttyi siitä, meni Uthmanin luo ja sanoi: Sinä panit minut välittäjäksi asiaan, jossa näin vaivaa sinun hyväksesi ja sinua neuvoen ja jossa hankin sinulle väeltä anteeksiannon. Uthman sanoi: Mitä sitten? Hän otti esiin kirjeen; Uthman avasi sen, luki sen ja sitten kielsi sen. Ali (AS) sanoi hänelle: Tunnetko käsialan? Hän sanoi: Käsialat muistuttavat toisiaan. Hän kysyi: Tunnetko sinetin? Hän sanoi: Sinetti voidaan jäljentää. Hän kysyi: Entä tämä kameli, joka on talosi ovella — tunnetko sen? Hän sanoi: Se on minun kamelini, mutta en ole käskenyt ketään ottamaan sitä enkä ratsastamaan sillä. Hän kysyi: Kuka sitten lähetti palvelijasi matkaan? Hän sanoi: Hänet lähetettiin ilman minun käskyäni. Silloin uskovien johtaja (AS) sanoi hänelle: Minä puolestani vetäydyn sinusta; pidä itse huoli itsestäsi ja tovereistasi. Hän lähti hänen luotaan, meni taloonsa, sulki ovensa eikä sallinut kenenkään tuosta väestä päästä luokseen. Silloin Talha ja Zubayr menivät heidän luokseen ja sanoivat heille: Ali ibn Abi Talib (AS) on vetäytynyt, ja me asetumme kanssanne tätä miestä vastaan. Niin väki yksimielisesti ryhtyi saartamaan häntä. Kun Uthman ymmärsi, että väki oli saartanut hänet ja päättänyt lujasti panna hänet viralta, hän kirjoitti Muawiyalle pyytäen tätä tuomaan Syyrian sotajoukot ja kirjoitti Abdullah ibn Amirille pyytäen tätä tuomaan Basran ja Farsin sotajoukot, jotta nämä auttaisivat häntä ja torjuisivat väen hänen kimpustaan. Egyptin, Irakin ja Hijazin väki sai tietää, että hän oli kutsunut heitä vastaan Syyrian väen sekä kannattajansa Basrasta, Farsista ja Khuzestanista, ja niin he kiristivät hänen saartoaan. Sen ottivat hoitaakseen Talha ja Zubayr; he epäsivät häneltä veden ja ahdistivat häntä. Talha johti talon vartiointia ja esti jokaista viemästä hänelle mitään ruokaa tai juomaa sekä esti talossa olevia poistumasta sieltä muualle. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 138)
Uthmanin surmaan johtaneissa tapahtumissa suuri joukko kufalaisia lähti sikäläistä käskynhaltijaa vastustaen kohti Medinaa ja leiriytyi kaupungin ulkopuolelle. Sitten he lähettivät kaksi edustajaa Profeetan (SAWS) toverien ja hänen vaimojensa luo. Sen jälkeen he pyysivät tapaamista Alin (AS) kanssa. Ali (AS) meni heidän luokseen, ja hänet nähdessään he toivottivat hänet tervetulleeksi ja lausuivat: Oi Abu al-Hasan! Tiedät, millaisia rumia tekoja tämä mies [Uthman] tekee ja mitä muslimit saavat nähdä häneltä ja hänen käskynhaltijoiltaan. Me tapasimme hänet ja pyysimme, että hän hankkisi suostumuksemme, mutta hän ei välittänyt; puhuimme hänelle, mutta hän ei kuunnellut puhettamme, ja hänen vihansa meitä kohtaan on syttynyt. Nyt olemme tulleet vaatimaan häntä luopumaan kalifaatista ja muslimien johtamisesta, ja pyysimme tähän lupaa muhajireilta ja ansarilta sekä Jumalan lähettilään (SAWS) vaimoilta, jotka ovat kuin kaikkien uskovien äidit; he ovat antaneet meille luvan tulla Medinaan, ja me olemme päättäneet tehdä näin. Ali (AS) sanoi heille: Hyvä väki! Olkaa kärsivällisiä älkääkä hätiköikö asiassa, jonka loppua ei tiedetä. Mekin olemme moittineet Uthmania eräistä hänen teoistaan, ja hän on luopunut niistä. Palatkaa tekin. He vastasivat: Oi Abu al-Hasan! Emme suostu emmekä tyydy mihinkään muuhun kuin siihen, että hän panee itsensä viralta kalifaatista ja että kalifaattia hoitamaan asetetaan joku, johon voidaan luottaa. Ali (AS) meni Uthmanin luo ja toisti heidän puheensa. Uthman lähti talostaan, nousi saarnatuoliin, piti ihmisille puheen ja alkoi pyytää apua ja vaati ihmisiä torjumaan tuon joukon hänen kimpustaan. Amr ibn al-As nousi ja sanoi: Oi Uthman! Sinut on pantu syytteeseen, ja he ovat syyttäneet sinua. Tee nyt parannus ja palaa Jumalan puoleen. Uthman sanoi pisteliäästi: Oi Nabighan poika! Sinäkin täällä? Sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi: Teen parannuksen Jumalan edessä. Herra! Palaan Sinun luoksesi ja kadun. Ali (AS) lähetti jonkun tuon joukon luo viestillä, että Uthman on katunut ja luopunut noista teoista. Mutta he tulivat kaikki Medinaan, ja Amr ibn Ma'dikarib liittyi heihin suuren joukon kanssa ja yllytti heitä Uthmania vastaan ja luetteli hänen kelvottomia tekojaan. Muhajireista heihin liittyivät Talha ja Zubayr ja ansareista heidän pääjoukkonsa. Ali (AS) meni heidän luokseen ja sanoi: Hyvä väki! Pelätkää Jumalaa; mitä tekemistä teillä on tämän miehen [Uthmanin] kanssa? Eikö hän ole luopunut siitä, mitä paheksuitte? Eikö hän ole tehnyt saarnatuolissa julkista parannusta? Ja hän kohteli heitä jatkuvasti lempeästi ja puhui pehmein sanoin, kunnes heidän vihansa ja kuohuntansa laantui. Sitten Egyptin asukkaat pyysivät Alia (AS) tapaamaan Uthmanin ja pyytämään, että tämä erottaisi Abdullah ibn Sa'd ibn Abi Sarhin Egyptin hallinnosta. Kufan asukkaat pyysivät niin ikään, että hän pyytäisi Uthmanilta Sa'id ibn al-Asin erottamista Kufan hallinnosta, ja Nahrawanin asukkaat pyysivät häntä vaatimaan Ibn Karizin erottamista ja muistuttamaan Uthmania siitä, että tämän tulisi luopua tekemistään kelvottomista teoista. Ali (AS) meni jälleen Uthmanin luo ja painosti niin kauan, että Uthman hyväksyi joukon ehdotukset ja solmi lujan liiton ja sitoumuksen. Ali (AS) palasi joukon luo ja ilmoitti, että Uthman oli hyväksynyt kaikki heidän vaatimuksensa, ja hän keskusteli heidän kanssaan niin kauan, että he hajaantuivat ja lähtivät kohti omia maitaan. Mutta kun egyptiläiset olivat kulkeneet jonkin matkaa, he kohtasivat äkkiä ratsastajan, joka kiiruhti eteenpäin, ja kun tämä tuli heidän lähelleen, he katsoivat tarkkaan ja näkivät, että se oli Uthmanin palvelija, joka ratsasti tämän kamelilla. He tulivat epäluuloisiksi häntä kohtaan ja kysyivät: Minne olet menossa? Hän sanoi: Uthman on lähettänyt minut toimittamaan erästä asiaa. He kysyivät: Minne? Hänen kielensä kangerteli, eikä hän kyennyt puhumaan kunnolla. He kohtelivat häntä tylysti, ja hänen oli pakko sanoa: Hän on lähettänyt minut Egyptiin. He kysyivät: Mitä tehtävää varten? Hän sanoi: En tiedä. Heidän epäluulonsa kasvoi. He tekivät hänelle ruumiintarkastuksen eivätkä löytäneet häneltä mitään. He tutkivat hänen matkatavaransa ja löysivät kirjeen, jonka Uthman oli kirjoittanut Abdullah ibn Sa'd ibn Abi Sarhille ja jonka sisältö oli tällainen: Kun tämä kirjeeni saapuu käsiisi, lyö poikki Amr ibn Budaylin ja Abd al-Rahman al-Bakrin kaulat, katkaise Alqaman, Kinanan ja Urwan molemmat kädet ja jalat ja anna heidän kieriskellä veressään, kunnes he kuolevat, ja kun he ovat kuolleet, ripusta heidän ruumiinsa palmupuihin. Tämän nähtyään he ottivat palvelijan kiinni, toivat hänet mukanaan Medinaan, tulivat Alin (AS) luo ja antoivat kirjeen hänelle. Ali (AS) kauhistui kirjeestä, meni Uthmanin luo ja sanoi: Sinä sait minut välittämään asiassa, jossa tein kaikkeni sinun hyväksesi ja sinun parastasi tarkoittaen ja jossa pyysin ihmisiä luopumaan vaateistaan ja antamaan sinulle anteeksi. Uthman sanoi: Mitä sitten on tapahtunut? Ali (AS) otti kirjeen esiin, avasi sen ja luki sen. Uthman kielsi sen. Ali kysyi: Tunnetko tämän käsialan? Hän sanoi: Kyllä, se muistuttaa kirjurini käsialaa. Hän kysyi: Tunnetko tämän sinetin? Hän sanoi: Se voi olla väärennös. Hän kysyi: Tunnetko tämän kamelin, joka seisoo talosi ovella? Hän sanoi: Kyllä, se on minun kamelini, mutta minä en ole antanut kenellekään tällaista määräystä, eikä lähipiirini tekisi tällaista. Hän kysyi: Kuka sitten on lähettänyt palvelijasi matkaan? Hän sanoi: Hänet on lähetetty ilman minun määräystäni. Ali (AS) sanoi: Siinä tapauksessa minä vetäydyn sinun asiastasi; pidä itse huoli itsestäsi ja itsepäisistä kumppaneistasi! Ja hän lähti Uthmanin talosta, meni omaan taloonsa, sulki ovensa eikä antanut kenenkään tuosta joukosta tulla luokseen. Silloin Talha ja Zubayr menivät joukon luo ja sanoivat heille: Ali ibn Abi Talib on vetäytynyt syrjään, ja me olemme valmiit toimimaan kanssanne tätä miestä [Uthmania] vastaan; ja he päättivät saartaa hänet. Kun Uthman ymmärsi, että hänet oli saarrettu ja että hänet oli päätetty panna viralta, hän kirjoitti kirjeen Muawiyalle ja pyysi tätä tulemaan Syyrian sotajoukkojen kanssa Medinaan, ja kirjoitti kirjeen myös Abdullah ibn Amirille ja pyysi tätä tulemaan Basran ja Farsin sotajoukkojen kanssa Medinaan voittaakseen niiden avulla tuon joukon ja karkottaakseen sen luotaan. Egyptin, Irakin ja Hijazin asukkaat saivat tietää, että Uthman oli kutsunut Syyrian väen ja kannattajansa Basrasta, Farsista ja Khuzestanista sotimaan heitä vastaan. Siksi he kiristivät saartoaan entisestään; Talha ja Zubayr ottivat tämän tehtäväkseen, ahdistivat Uthmania ankarasti ja estivät veden toimittamisen. Talha otti johtaakseen saartajat ja ne, jotka piirittivät Uthmanin taloa, eikä sallinut kenenkään viedä taloon vettä tai ruokaa eikä antanut kenenkään poistua talosta muualle.
Kun Uthman kieltäytyi luopumasta vallastaan, Talha ja Zubayr ottivat hoitaakseen hänen saartonsa, ja ihmiset olivat siinä heidän kanssaan. He saarsivat hänet ankarasti ja epäsivät häneltä veden. Silloin hän lähetti Alille (AS) sanan: Talha ja Zubayr ovat surmanneet minut janoon, ja kuolema aseisiin olisi parempi. Ali (AS) lähti liikkeelle nojaten al-Miswar ibn Makhrama al-Zuhrin käteen ja astui Talha ibn Ubaydillahin luo, joka istui talossaan vuolemassa nuolia yllään intialainen paita. Nähdessään hänet Talha toivotti hänet tervetulleeksi ja teki hänelle tilaa istuintyynylle. Ali (AS) sanoi hänelle: Uthman on lähettänyt minulle sanan, että te olette surmaamassa häntä janoon; se ei ole kaunista — kuolema aseisiin on hänelle parempi. Olin vannonut itselleni, etten Egyptin väen jälkeen torjuisi hänen luotaan ketään, mutta haluan, että päästätte hänelle vettä, kunnes olette tehneet päätöksenne hänestä. Talha sanoi: Ei, Jumalan kautta, hänelle ei suoda silmän lepoa; emme anna hänen syödä emmekä juoda. Ali (AS) sanoi: En olisi uskonut, että puhun jollekulle Qurayshin miehelle ja hän torjuu minut. Luovu siitä, missä olet, oi Talha! Talha sanoi: Oi Ali, sinulla ei ole tässä asiassa mitään osaa. Silloin Ali (AS) nousi vihastuneena ja sanoi: Saat vielä tietää, sinä hadramilaisnaisen poika, onko minulla siinä osa vai ei. Sitten hän poistui. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 145)
Kun Uthman kieltäytyi luopumasta virastaan, Talha ja Zubayr ottivat johtaakseen ihmiset hänen saartamisessaan, saartoivat hänet ankarasti ja epäsivät häneltä veden. Uthman lähetti Alille (AS) viestin: Talha ja Zubayr surmaavat minut janoon, vaikka miekkaan kuoleminen olisi parempi! Ali (AS) lähti ulos pitäen kädessään Miswar ibn Makhraman kättä ja meni Talhan taloon. Talha, jolla oli yllään intialainen paita, oli talossaan vuolemassa nuolia, ja nähdessään Alin hän toivotti tämän tervetulleeksi ja teki hänelle tilaa istuintyynylleen. Ali (AS) sanoi: Uthman on lähettänyt minulle viestin, että te aiotte surmata hänet janoon; se ei ole kiitettävää, ja miekkaan kuoleminen on parempi. Vaikka olen luvannut itselleni, etten egyptiläisten jälkeen torju hänen luotaan ketään, tahtoisin kuitenkin, että lähettäisitte hänelle vettä, kunnes teette päätöksenne hänestä. Talha sanoi: Ei, Jumalan kautta emme anna hänen olla rauhassa emmekä salli hänen syödä tai juoda mitään. Ali (AS) sanoi: En olisi uskonut, että esittäisin pyynnön kenellekään Qurayshin miehelle ja hän kieltäytyisi! Oi Talha! Luovu tästä uppiniskaisuudesta. Talha sanoi: Oi Ali! Sinulle ei tästä asiasta (kalifaatista) ole tuleva osaa. Ali (AS) nousi vihaisena ja sanoi: Sinä hadramilaisnaisen poika! Saat pian tietää, onko minulla tässä asiassa osa vai ei. Ja hän poistui tämän talosta.
Hän [Aisha] kertoi kertomuksessaan niiden tarinan, jotka panettelivat häntä Safwan ibn al-Muattalin kanssa, ja sen, mitä hänelle tapahtui Banu al-Mustaliqin sotaretkellä, sekä kuinka Jumalan lähettiläs (SAWS) karttoi häntä ja kääntyi hänestä pois ja kysyi hänen asiassaan neuvoa Usama ibn Zaydilta. Hän sanoi: tämä oli hurskas ja luotettava [uskova] palvelija. Lähettiläs mainitsi hänelle väen panettelun Safwanista, ja Usama sanoi hänelle: Älä ajattele muuta kuin hyvää, oi Jumalan lähettiläs, sillä vaimo on luotettava ja Safwan on hurskas palvelija. Sitten hän kysyi neuvoa Alilta (AS), ja tämä sanoi hänelle: Oi Jumalan lähettiläs — Jumalan siunaus sinulle — naisia on paljon; kysy hänen palvelijattareltaan Bariralta ja ota häneltä selvää asiasta. Jumalan lähettiläs (SAWS) sanoi hänelle: Ota sinä, oi Ali, hoitaaksesi hänen kuulustelunsa. Niin Ali (AS) katkaisi palmusta lehtiruodin ja vetäytyi hänen kanssaan kahden kysyäkseen häneltä minusta, uhkaili häntä ja pelotteli häntä. — Ei siis ihme, etten ikinä rakasta Alia. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 157)
Kertoja sanoo: Aishan vihamielisyys Alia kohtaan juontaa juurensa siihen, että Banu Mustaliqin sotaretken aikana Aisha jäi jälkeen karavaanista, ja niin mies nimeltä Safwan ibn Muattal löysi hänet yksin autiomaasta ja pelasti hänet. Sen jälkeen puheet Aishan selän takana kävivät runsaiksi. Jumalan lähettiläs (SAWS) neuvotteli Usaman kanssa. Usama sanoi hänelle: Ajattele Aishasta hyvää, sillä hän on näissä asioissa luotettava, ja Safwan on hurskas [jumalaapelkäävä] palvelija. Sitten Jumalan lähettiläs (SAWS) neuvotteli Alin (AS) kanssa. Ali (AS) sanoi: Naisia on paljon (toisin sanoen: jos yhtä epäilee, voi ottaa toisen vaimon). Ja hänen kantansa oli, että Jumalan lähettilään (SAWS) tulisi ottaa asiasta selvää Aishan palvelijattarelta Bariralta. Jumalan lähettiläs (SAWS) pyysi Alia (AS) itseään tutkimaan asiaa Bariralta. Niin Ali (AS) otti palmupuusta raipan, kuulusteli Bariraa kahden kesken ja pelotteli häntä. Aisha sanoo: Siitä päivästä lähtien en ole rakastanut Alia.
Uskovien johtaja (AS) astui sisään, ja Uthman sanoi hänelle: Oi Ali, etkö näe, kuinka tämä valehtelija valehtelee Jumalan lähettilään (SAWS) nimissä? Ali sanoi hänelle: Oi Uthman, aseta hänet siinä, mitä hän sanoi, faraon suvun uskovan asemaan; Jumala — mahtava on Hänen nimensä — on sanonut: 'Jos hän on valehtelija, hänen valheensa koituu hänen omaksi vahingokseen; mutta jos hän puhuu totta, osa siitä, millä hän teitä uhkaa, kohtaa teidät' [Qur'an 40:28]. Uthman vihastui ja sanoi: Vaikene, multaa suuhusi! Hän (AS) kohottautui polvilleen ja sanoi hänelle: Pikemminkin sinun suussasi on vielä oleva multaa. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 178)
Kertoja sanoo: Ali (AS) astui sisään. Uthman sanoi: Oi Ali! Näetkö, kuinka tämä valehtelija (Abu Dharr) valehtelee Jumalan lähettilään nimissä? Ali (AS) sanoi: Pidä häntä kuin faraon suvun uskovaa, josta Jumala, Korkein, on sanonut: 'Jos hän on valehtelija, hänen valheensa koituu hänen omaksi vahingokseen ja tappiokseen; mutta jos hän puhuu totta, osa siitä, millä hän teitä uhkaa, voi kohdata teidät.' Uthman vihastui ja sanoi Alille (AS): Ole vaiti, multaa suuhusi! Ali (AS) kohottautui polvilleen, hillitsi vihansa ja sanoi: Pian on multa sinun suussasi!
Uskovien johtaja (AS) nousi ruoska kädessään ja lähti kohti Walidia. Kun Walid näki hänen tulevan kohti lyödäkseen häntä, hän nousi paikaltaan lähteäkseen pois, mutta hän (AS) ehti hänen luokseen ja otti hänet kiinni. Walid herjasi häntä, ja uskovien johtaja (AS) vastasi hänelle niin kuin hän ansaitsi ja piteli häntä lujasti, kunnes sai pannuksi rangaistuksen (hadd) täytäntöön hänelle. Uthman kiehui siitä raivosta ja sanoi hänelle: Sinulla ei ole oikeutta pidellä häntä kovakouraisesti, oi Ali, eikä sinulla ole oikeutta herjata häntä. Hän (AS) sanoi hänelle: Minulla on oikeus pakottaa hänet alistumaan rangaistuksen kärsimiseen; enkä herjannut häntä muusta syystä kuin siksi, että hän herjasi minua aiheettomasti, ja minä sanoin hänestä totuuden. Sitten hän löi häntä ruoskalla, jossa oli kaksi kärkeä, neljäkymmentä lyöntiä — mikä vastaa kahdeksaakymmentä — ja Uthman kantoi hänelle siitä kaunaa. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 179)
Ali (AS) nousi ruoska kädessään ja meni Walidia kohti, ja kun Walid näki Alin (AS) tulevan häntä kohti, hän nousi paetakseen. Ali (AS) ehti ennen häntä ja esti häntä pääsemästä pois. Walid herjasi Alia (AS). Ali (AS) vastasi hänelle niin kuin oli sopivaa ja hänen ansionsa mukaista ja piteli häntä sitten lujasti paikoillaan. Uthman vihastui ja sanoi Alille (AS): Sinun ei sovi kohdella häntä väkivalloin eikä herjata häntä. Ali (AS) sanoi: Ei niin ole; minulla on oikeus pakottaa hänet alistumaan rangaistuksen täytäntöönpanoon. Sitä paitsi minä en herjannut, ennen kuin hän oli herjannut minua; hän herjasi minua aiheettomasti, enkä minä sanonut hänestä muuta kuin sen, mikä oli hänen kohdallaan totta. Sitten Ali (AS) löi häntä kaksikärkisellä ruoskalla neljäkymmentä lyöntiä — kahdeksankymmenen lyönnin sijasta — ja Uthman kantoi tästä istunnosta kaunaa Alia (AS) kohtaan.
(Sanomme: Walid ibn Uqba oli Uthman ibn Affanin äidinpuoleinen veli. Hänen isänsä Uqba oli niitä, jotka Profeetta (SAWS) suoraan kirosi. Uqba jäi vangiksi Badrin taistelussa ja surmattiin. Walid itse kääntyi islamiin Mekan valloituksen päivänä hijran kahdeksantena vuonna. Walid oli taitava runoudessa ja sepitti runoja Alia (AS) vastaan. Hijran yhdeksäntenä vuonna Profeetta (SAWS) lähetti Walidin Banu Mustaliqin luo keräämään heidän almuveronsa (zakat). Kun Banu Mustaliq kuuli Walidin lähestyvän, kaksikymmentä miestä lähti iloiten häntä vastaan mukanaan kameleita ja lampaita. Mutta nähdessään heidät Walid ei mennyt heidän luokseen, vaan palasi Medinaan ja sanoi Profeetalle: Kun saavuin heidän lähelleen, he estivät asein zakatin keräämisen. Profeetta (SAWS) päätti lähettää jonkun sotimaan heitä vastaan. Kun tieto tästä saavutti heidät, he tulivat Medinaan, kertoivat hänelle asian oikean laidan ja sanoivat: Oi Jumalan lähettiläs, kysy häneltä, puhuiko hän edes sanaakaan meidän kanssamme! Juuri silloin laskeutui tämä jae: 'Te, jotka uskotte! Jos jumalaton tuo teille sanoman, ottakaa asiasta selvää…' [Qur'an 49:6]. Profeetta (SAWS) luki jakeen ja sanoi: Teidän selityksenne on oikea; tämä jae on laskeutunut Walidista.
Kun Uthman nousi kalifiksi, hän erotti Kufan hallinnosta Sa'd ibn Abi Waqqasin, joka oli ollut Kufan käskynhaltijana Umarin ajoista, ja asetti Walid ibn Uqban Kufan käskynhaltijaksi. Hallintokaudellaan Walid joi viiniä, ja eräänä päivänä hän saapui juovuksissa johtamaan aamurukousta, rukoili aamurukouksen neljä rukousjaksoa ja sanoi takanaan olleille: Luenko teille vielä lisää? Juovuksissa hän oli venyttänyt maahankumartumista pitkäksi ja hokenut: Juo ja juota! Kun Walid sitten kutsuttiin Medinaan ja todistajat todistivat häntä vastaan, kukaan ei suostunut panemaan raipparangaistusta täytäntöön; Ali (AS) pani Jumalan säätämän rangaistuksen (hadd) täytäntöön hänelle. Kun Walid vannotti häntä sukulaisuussiteen kautta olemaan lyömättä, Ali (AS) sanoi: Vaikene, sillä Israelin kansa joutui tuhoon juuri siksi, että se polki Jumalan säätämät rangaistukset. Sen jälkeen Uthman erotti Walidin ja lähetti Sa'id ibn al-Asin Kufan käskynhaltijaksi. Walidin rumasta menettelystä ja hänen erottamisestaan Kufan hallinnosta huolimatta Uthman uskoi hänelle jälleen uuden vastuutehtävän ja määräsi hänet keräämään zakatia.
Kun uskovien johtajalle Alille (AS) vannottiin uskollisuutta, hyvin monet Qurayshin miehet vannoivat hänelle uskollisuutta — paitsi kolme: Sa'id ibn al-As, Marwan ibn al-Hakam ja Walid ibn Uqba. Hänen kalifaattinsa aikana Walidin vastustus ja vihamielisyys häntä kohtaan oli runsasta. Tämän kauden sodissa Walid oli vihollisen rivissä Alia (AS) vastassa. Kamelitaistelussa hän liittyi Aishan sotajoukkoon. Siffinin taistelussa Walid oli niin ikään Muawiyan sotajoukossa ja kuului niihin, jotka ehdottivat veden sulkemista Alin (AS) sotajoukolta. Lopulta Walid asettui Muawiyan aikana asumaan Raqqan kaupunkiin ja kuoli samassa kaupungissa.)
Ja hän (AS) sanoi: Jumalan kautta, Uthmanin surma ei suututtanut minua eikä ilahduttanut minua; en pitänyt siitä enkä paheksunut sitä. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 202) Ja hän (AS) sanoi: Nujertakoon Jumala Uthmanin surmaajat! (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 202) Ja tästä huolimatta hän (AS) sanoi myös: Jumalani, surmaa Uthmanin surmaajat, olivatpa he maan kuivalla kamaralla tai merellä. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 202)
Uskovien johtaja (AS) sanoi: Jumalan kautta, Uthmanin surma ei tehnyt minua vihaiseksi eikä iloiseksi; en pitänyt sitä hyvänä enkä pahana!
Ja toisessa yhteydessä hän sanoi: Hävittäköön ja tuhotkoon Jumala Uthmanin surmaajat!
Ja toisessa yhteydessä hän sanoi: Surmatkoon Jumala Uthmanin surmaajat! Olivatpa he maalla tai merellä.
Kun väki oli, kuten kerroimme, yksimielinen uskovien johtajan (AS) vastustamisesta ja valmistautui lähtemään Basraan ja tieto siitä saavutti hänet, uskovien johtaja (AS) sanoi: Lähden itse mukanani olevien kanssa seuraamaan tietä pitkin väen perässä. Jos tavoitan heidät matkalla, otan heidät kiinni, ja jos he pääsevät minulta pakoon, kirjoitan Kufaan, pyydän apujoukkoja maakunnista ja lähden heitä vastaan. Mitä Umm Salamaan tulee, minä en katso oikeaksi viedä häntä pois kodistaan, niin kuin nuo kaksi miestä katsoivat oikeaksi viedä Aishan. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 239)
Kun uskovien johtajalle (AS) tuli tieto, että Talha ja Zubayr olivat ottaneet Aishan mukaansa ja etenivät nopeasti kohti Basraa, hän kutsui koolle toveriensa johtomiehet ja neuvotteli heidän kanssaan siitä, mitä tulisi tehdä. Kukin esitti näkemyksensä. Ammar sanoi: Menkäämme ensin Kufaan ja saakaamme sikäläinen väki puolellemme. Ibn Abbas sanoi: Lähetä joku Kufaan ottamaan sikäläisiltä sinulle uskollisuudenvala, ja sieltä lähteköön sotajoukko kohti Basraa. Usaman kanta oli, ettei uskovien johtajan (AS) pitäisi lähteä Medinasta; hän sanoi: tämä on koettelemus, joka sammuu itsestään. Joku esitti myös, että niin kuin he veivät Aishan mukanaan Basraan, mekin ottaisimme Umm Salaman mukaamme ja lähtisimme heidän peräänsä. Kuunneltuaan kaikki puheenvuorot uskovien johtaja (AS) sanoi: Oikea tie on se, että lähden itse liikkeelle niiden kanssa, jotka tulevat mukaani, ja ryhdyn ajamaan heitä takaa. Jos tavoitan heidät matkalla, otan heidät kiinni; ja ellen tavoita heitä, kirjoitan Kufan asukkaille kirjeen, pyydän apujoukkoja myös muista kaupungeista ja lähden heitä vastaan. Mutta mitä Umm Salamaan tulee, en pidä oikeana viedä häntä pois kodistaan, vaikka nuo kaksi miestä ovatkin menetelleet Aishan suhteen niin.
Kun kirje tuotiin Alille (AS) ja hän oli lukenut sen, hän kutsui poikansa Hasanin, Ammar ibn Yasirin ja Qays ibn Sa'din, lähetti heidät Abu Musan luo ja kirjoitti heidän mukaansa: 'Jumalan palvelijalta Alilta, uskovien johtajalta, Abdullah ibn Qaysille. Asiaan: Oi kankurin poika! Jumalan kautta, minä tosiaan luulin, että etäisyytesi tästä asiasta — johon Jumala ei ole tehnyt sinua kelvolliseksi eikä ole antanut sinulle siitä osaa — estäisi sinua vastustamasta käskyäni. Olen lähettänyt luoksesi Hasanin, Ammarin ja Qaysin: luovuta heille kaupunki ja sen väki ja vetäydy virastamme moitittuna ja karkotettuna. Jos teet niin, hyvä; muutoin olen käskenyt heidän ryhtyä avoimeen taisteluun sinua vastaan — totisesti Jumala ei rakasta petollisia. Ja jos he saavat sinusta voiton, he leikkelevät sinut kappale kappaleelta. Rauha sille, joka kiittää armosta, tyytyy uskollisuudenvalaan ja toimii Jumalan tähden lopullista onnea toivoen. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 239)
Uskovien johtaja (AS) lähetti ensin Hashim ibn Utban, joka tunnettiin nimellä Hashim al-Mirqal, kirjeen kanssa Kufaan Abu Musa al-Asharin luo, jonka hän oli pitänyt Kufan käskynhaltijan virassa. Kirjeessä hän oli pyytänyt Abu Musaa ottamaan Kufan asukkailta hänelle uskollisuudenvalan ja panemaan liikkeelle sikäläisistä sotajoukon kohti Basraa. Abu Musa, jonka sydän ei ollut tässä asiassa mukana, repi kirjeen ja uhkaili Hashimia. Hashim kirjoitti uskovien johtajalle (AS) kirjeen, jossa hän kertoi, että Kufan ongelma on Abu Musa itse. Kun Hashimin kirje saapui Alille (AS), hän kutsui poikansa Hasanin (AS), Ammar Yasirin ja Qays ibn Sa'd ibn Ubadan, lähetti heidät Abu Musa al-Asharin luo ja kirjoitti heidän mukaansa kirjeen, jonka sisältö oli tämä: Jumalan palvelijalta, uskovien johtajalta, Abdullah ibn Qaysille (Abu Musa al-Asharille). Asiaan: Oi kankurin poika! Jumalan kautta, arvelin, että asettuisit esteeksi minun ja ihmisten väliin, ja juuri siksi en alun perinkään pitänyt sinua kelvollisena Kufan hallintoon. Nyt olen lähettänyt Hasanin, Ammarin ja Qaysin. Luovuta kaupunki heille ja vetäydy meidän virastamme häpeällä ja moitittuna! Jos teet niin, hyvä on; muussa tapauksessa olen käskenyt heidän julistaa sinulle sodan, sillä sinä olet petturi, eikä Jumala rakasta petollisia. Ja ellet antaudu ja he voittavat sinut, olen käskenyt heidän leikellä sinut kappaleiksi! Ja kirjeen loppuun hän kirjoitti: Rauha sille, joka on kiittänyt armosta, pysynyt uskollisena valalleen ja tehnyt työtä Jumalan tähden tavoitellen tuonpuoleista.
Al-Waqidi kertoo Shayban ibn Abd al-Rahmanilta, tämä Asim ibn Kulaybilta, tämä isältään, joka sanoi: Kun Uthman oli surmattu, ei kulunut kuin vähän aikaa, niin Talha ja Zubayr saapuivat Basraan; eikä sen jälkeen kulunut kuin vähän, niin Ali ibn Abi Talib (AS) tuli ja leiriytyi Dhi Qariin. Kaksi heimomme vanhinta sanoi: Vie meidät tuon miehen luo, jotta näemme, mihin hän kutsuu. Kun tulimme Dhi Qariin, saavuimme arabien terävä-älyisimmän luo. Jumalan kautta, hän ryhtyi puhumaan kansani sukujuurista, ja minä totesin itsekseni: hän tuntee ne minua paremmin ja on niissä perehtyneempi. Hän kysyi: Kuka on Banu Rasibin päämies? Sanoin: Se ja se. Hän kysyi: Entä kuka on Banu Qudaman päämies? Sanoin toisesta miehestä: Se ja se. Hän sanoi: Sinä viet heille kaksi kirjettäni. Sanoin: Kyllä. Hän sanoi: Ettekö vanno minulle uskollisuutta? Ne kaksi vanhinta, jotka olivat kanssani, vannoivat hänelle uskollisuutta, mutta minä pidättäydyin. Silloin hänen luonaan olevat miehet, joiden kasvoja maahankumartuminen oli kuluttanut, alkoivat sanoa: Vanno, vanno! Mutta hän (AS) sanoi: Jättäkää mies rauhaan. Minä sanoin: Kansani lähetti minut vain tiedustelijaksi, ja minä vien heille tiedon siitä, mitä olen nähnyt; jos he vannovat uskollisuutta, vannon minäkin, ja jos he vetäytyvät, vetäydyn minäkin. Hän sanoi minulle: Mitä arvelet — jos kansasi lähettäisi sinut tiedustelijaksi ja sinä näkisit niityn ja lammikon ja sanoisit: kansani, laitumelle, laitumelle! — mutta he kieltäytyisivät, etkö sinä itse käyttäisi sitä hyväksesi? Silloin tartuin yhteen hänen sormistaan ja sanoin: Vannon sinulle uskollisuutta sillä ehdolla, että tottelen sinua niin kauan kuin sinä tottelet Jumalaa; mutta jos olet Hänelle tottelematon, minulla ei ole velvollisuutta totella sinua. Hän sanoi: Kyllä — ja venytti ääntään sen sanoessaan — ja minä löin kättä hänen kädelleen. Sitten hän kääntyi Muhammad ibn Hatibin puoleen, joka oli väkijoukon laidalla, ja sanoi: Kun lähdet kansasi luo, vie heille kirjeeni ja sanani. Muhammad siirtyi hänen luokseen, istuutui hänen eteensä ja sanoi: Kun tulen kansani luo, he kysyvät: mitä toverisi sanoo Uthmanista? Silloin hänen ympärillään olevat alkoivat herjata Uthmania, ja minä näin, että Ali pani sen pahakseen, niin että hiki kihosi hänen otsalleen, ja hän sanoi: Hyvä väki, lakatkaa — ei sitä teiltä kysytä. Hän [Kulayb] sanoi: En ollut vielä poistunut leiristä, kun Kufan väki saapui Alin (AS) luo. He alkoivat sanoa: Näemme, että basralaiset veljemme aikovat taistella meitä vastaan — ja he nauroivat ja ihmettelivät ja sanoivat: Jumalan kautta, jos kohtaamme, annamme toisillemme oikeuden — aivan kuin he olisivat arvelleet, ettei taistelua tule. Minä lähdin matkaan Alin (AS) kahden kirjeen kanssa ja menin toisen miehen luo; hän otti kirjeen vastaan ja vastasi siihen myöntävästi. Minut ohjattiin toisen luo, joka oli piiloutunut. Jos hänelle olisi sanottu 'Kulayb on täällä', hän ei olisi päästänyt minua luokseen. Astuin hänen luokseen, annoin kirjeen hänelle ja sanoin: Tämä on Alin kirje — ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut, ja sanoin: Minä kerroin Alille, että sinä olet kansasi päämies. Mutta hän kieltäytyi ottamasta kirjettä vastaan eikä suostunut siihen, mitä siinä pyydettiin, ja sanoi: Minulla ei ole tänään tarvetta päällikkyyteen. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 290)
Kertoja sanoo: Kun Uthman oli surmattu, ei kulunut kauan, kun Talha ja Zubayr saapuivat Basraan. Eikä senkään jälkeen kulunut kauan, kun Ali (AS) saapui Dhi Qariin. Kaksi heimon vanhinta sanoi minulle: Vie meidät Alin luo, jotta näemme, mihin hän kutsuu ja mitä hän sanoo! Lähdimme liikkeelle, ja kun saavuimme Dhi Qariin, huomasimme tulleemme arabien viisaimman eteen. Sitten Ali (AS) kysyi minulta: Kuka on Banu Rasibin päämies? Sanoin: Se ja se. Hän kysyi: Kuka on Banu Qudaman päämies? Sanoin: Se ja se. Hän kysyi: Oletko valmis viemään heille kaksi kirjettäni? Sanoin: Olen. Silloin hän sanoi: Ettekö vanno minulle uskollisuutta? Ne kaksi vanhinta, jotka olivat kanssani, vannoivat uskollisuutta, mutta minä pidättäydyin. Joukko hänen ympärillään olevista miehistä, joiden otsissa näkyi maahankumartumisen jälki, sanoi minulle yhtenään: Vanno uskollisuutta! Mutta Ali (AS) sanoi: Jättäkää hänet rauhaan! Minä sanoin: Kansani on lähettänyt minut tiedonhankkijaksi. Kerron heille, mitä olen nähnyt; jos he vannovat uskollisuutta, vannon minäkin, ja jos he vetäytyvät, vetäydyn minäkin. Ali (AS) sanoi: Entä jos kansasi lähettäisi sinut etujoukoksi ja sinä näkisit vesipaikan ja niityn ja sanoisit: tulkaa, vettä ja laidunta! — mutta he eivät suostuisi; etkö itse käyttäisi sitä hyväksesi? Kun kuulin hänen perustelunsa kauneuden, tartuin yhteen hänen sormistaan ja sanoin: Vannon sinulle uskollisuutta sillä ehdolla, että niin kauan kuin sinä tottelet Jumalaa, minäkin tottelen sinua; mutta kun rikot Jumalan käskyä vastaan, meillä ei ole velvollisuutta totella sinua. Hän sanoi: Kyllä, juuri niin on oikein! — ja hän venytti ääntään pitkään. Löin käteni hänen käteensä ja vannoin uskollisuuden. Sitten uskovien johtaja (AS) kääntyi Muhammad ibn Hatibin puoleen, joka istui etäämpänä, ja sanoi: Kun palaat kansasi luo, välitä heille kirjeeni ja sanani! Muhammad nousi, tuli lähemmäs, istuutui hänen eteensä ja sanoi: Kun saavun kansani luo, he kysyvät: mikä on tämän sinun ystäväsi [siis Alin] käsitys Uthmanista? Yhtäkkiä Alin (AS) ympärillä olevat alkoivat herjata Uthmania, ja minä näin, että hän pahastui tästä niin, että hiki nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi heille: Hyvä väki! Lopettakaa — tätä kysymystä ei esitetty teille, eikä kukaan kysynyt teiltä! Kulayb kertoo: En ollut vielä poistunut Alin (AS) leiristä, kun Kufan väki saapui. He sanoivat: Kummallista — näemme basralaisten veljiemme haluavan sotia meitä vastaan — ja ihmetellen nauraen he sanoivat: Jumalan kautta, jos kohtaamme kasvokkain, annamme oikeudelle sen, mikä sille kuuluu. Ja he näyttivät luulevan, ettei sotaa tule eikä ketään surmata. Hän kertoo: Otin Alin (AS) kirjeet mukaani ja menin toisen noista kahdesta miehestä luo. Hän otti kirjeen vastaan ja antoi myöntävän vastauksen. Kysyin toista, joka oli piiloutunut, ja minulle näytettiin hänen olinpaikkansa. Jos hänelle olisi sanottu, että Kulayb on tullut, hän ei olisi ottanut minua vastaan. Menin hänen luokseen, annoin kirjeen hänelle ja sanoin: Tämä on Alin kirje — ja kerroin hänelle tapahtuneen ja sanoin kertoneeni Alille (AS), että hän on kansansa päämies. Hän kieltäytyi ottamasta kirjettä vastaan eikä myöskään vastannut siihen ja sanoi: Minulla ei ole tarvetta päällikkyyteen.
Nasr kertoo Umar ibn Sa'dilta, tämä al-Ajlahilta, tämä Zayd ibn Alilta, joka sanoi: Kun tieto Basran väestä viipyi saapumasta Alille (AS) — ja meitä oli vähän — Abdullah ibn Abbas (olkoon Jumala häneen tyytyväinen) sanoi: Minä kerroin tästä Alille, ja hän sanoi minulle: Vaikene, oi Ibn Abbas! Jumalan kautta, näiden kahden päivän kuluessa meille saapuu Kufasta kuusituhatta kuusisataa miestä, ja Basran väki on voitettava, ja Talha ja Zubayr on surmattava. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 293)
Kertoja sanoo: Kun uskovien johtajalle Alille (AS) ei kuulunut tietoa Kufan väestä, joka oli liikkeellä tasangolla, Ibn Abbas otti asian huolestuneena puheeksi. Hän kertoo Alin (AS) vastanneen: Ole rauhassa ja vaiti! Jumalan kautta, tämän ja huomisen päivän kuluessa luoksemme saapuu kuusituhatta kuusisataa kufalaista, ja he voittavat Basran väen; ja Jumalan kautta, sekä Talha että Zubayr tullaan surmaamaan.
Palasin uskovien johtajan (AS) luo ja tapasin hänet, ennen kuin hän saapui Basraan. Hän sanoi: ”Mitä uutisia tuot, oi Sa'sa'a?” Sanoin: ”Oi uskovien johtaja, näin joukon, joka ei halua muuta kuin taistella sinua vastaan.” Hän sanoi: ”Jumala on se, jolta apua pyydetään.” (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 313)
Sa'sa'a ibn Suhan kertoo: Palasin uskovien johtajan Alin (AS) luo ja saavutin hänet, ennen kuin hän ehti Basraan. Hän sanoi: ”Oi Sa'sa'a! Mitä kuuluu?” Sanoin: ”Oi uskovien johtaja! Näin joukon, joka ei halua mitään muuta kuin sotaa sinua vastaan.” Hän sanoi: ”Allahu al-musta'an” – toisin sanoen: ei pidä pelätä, vaan Jumalalta on pyydettävä apua.
Ammar ja Malik al-Ashtar etenivät miekat paljastettuina kohti vihollisjoukkoa, ja uskovien johtaja huusi: ”Oi Muhammad ibn Abi Bakr! Jos Aisha kaatuu maahan, peitä hänet ja ota hänen asiansa hoitaaksesi.” Kun joukko kuuli tämän, se horjui ja joutui sekasortoon, mutta uskovien johtaja (AS) seisoi paikallaan. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 344)
Kamelitaistelun alussa Ammar ja Malik al-Ashtar hyökkäsivät paljastetuin miekoin kamelin armeijaa vastaan, ja uskovien johtaja (AS) huusi: ”Oi Muhammad ibn Abi Bakr! Jos Aisha putoaa maahan, peitä hänet ja huolehdi hänen asioistaan.” Kun kamelin armeija kuuli nämä sanat, se herpaantui ja joutui hämmennyksiin, samalla kun Ali (AS) seisoi järkkymättä paikallaan.
Al-Waqidi kertoi Hisham ibn Sa'dilta, tämä eräältä Basran vanhimmista: Kun Ali ibn Abi Talib (AS) oli järjestänyt rivinsä, hän seisoi pitkään paikallaan, ja ihmiset odottivat hänen käskyään. Tämä kävi heille raskaaksi, ja he sanoivat: ”Kuinka kauan vielä?” Silloin hän löi kämmenensä yhteen ja sanoi: ”Jumalan palvelijat, älkää hätäilkö, sillä minä näin Jumalan lähettilään (SAWS) pitävän siitä, että hyökätään silloin, kun tuulet alkavat puhaltaa.” Hän odotti, kunnes aurinko oli ohittanut keskipäivän, rukoili kaksi rak'aa ja sanoi sitten: ”Kutsukaa poikani.” Hänen luokseen kutsuttiin Muhammad ibn al-Hanafiyya, joka oli tuolloin yhdeksäntoistavuotias, ja tämä tuli ja asettui hänen eteensä. Hän pyysi lipun, ja se pystytettiin. Hän ylisti ja kiitti Jumalaa ja sanoi: ”Totisesti tätä lippua ei ole koskaan lyöty takaisin eikä sitä koskaan lyödä takaisin, ja tänään minä annan sen sille, jolle se kuuluu.” Hän ojensi sen Muhammadille ja sanoi: ”Etene, poikani.” Kun vihollisjoukko näki hänen lähestyvän lippu edellään, se horjui; ja tuskin joukot olivat kohdanneet, katsoneet uskovien johtajan (AS) otsan loistoa ja tunteneet aseiden kosketuksen, kun ne jo pakenivat. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 356)
Kertoja kertoo: Kun Ali ibn Abi Talib oli järjestänyt rivinsä, hän asettui niiden eteen ja seisoi pitkän aikaa paikallaan, ja ihmiset odottivat hänen käskyään. Odotus venyi niin pitkäksi, että he huusivat: ”Kuinka kauan on vielä odotettava?” Uskovien johtaja (AS) löi kätensä yhteen ja sanoi: ”Oi Jumalan palvelijat! Älkää hätäilkö, sillä minä näin, että Profeetta (SAWS) mielellään hyökkäsi silloin, kun tuuli alkoi puhaltaa.” Ja hän viivytteli, kunnes tuli keskipäivä, ja rukoili kaksi rak'aa. Sitten hän sanoi: ”Kutsukaa poikani Muhammad.” Häntä kutsuttiin, ja hän tuli – Muhammad oli tuolloin yhdeksäntoistavuotias – ja asettui isänsä eteen. Ali (AS) pyysi lippua ja käski kiinnittää sen tankoonsa ja nostaa sen ylös. Ylistettyään ja kiitettyään Jumalaa hän sanoi: ”Totisesti tämä lippu ei ole koskaan palannut tappiolla eikä koskaan palaa, ja tänään minä uskon sen sille, joka on sen arvoinen.” Hän antoi sen pojalleen Muhammadille ja sanoi: ”Etene, poikaseni.” Kun tuo joukko näki Alin (AS) lähestyvän lippu edellään liikkuen, he herpaantuivat ja joutuivat saman tien sekasortoon. He katsoivat Alin (AS) otsan loistetta, tunsivat aseen terävyyden itsessään, ja kaikki hajaantuivat pakoon.
Al-Waqidi kertoi: Minulle kertoi Abdallah ibn Muhammad ibn Umar ibn Ali ibn Abi Talib (AS) isältään: Kun isäni kuuli Kamelitaistelun päivänä ihmisten äänten kohonneen, hän kysyi pojaltaan Muhammadilta: ”Mitä he sanovat?” Tämä vastasi: ”He huutavat: Oi Uthmanin veren kostajat!” Silloin hän vahvistui aikeessaan hyökätä, ja hänen toverinsa hoputtivat häntä sanoen: ”Aurinko on noussut korkealle, aurinko on noussut korkealle!” Mutta hän sanoi: ”Kärsivällisyys on vaikuttavin todiste.” (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 357)
Kertoja välittää Abdallah ibn Umar ibn Ali ibn Abi Talibilta, että kun Ali (AS) Kamelitaistelun päivänä kuuli ihmisten metelin, hän kysyi pojaltaan Muhammadilta: ”Mitä nämä sanovat?” Tämä vastasi: ”He huutavat: Oi Uthmanin veren kostajat, nouskaa!” Niin Alin (AS) päätös hyökätä vahvistui, mutta hän toimi harkiten. Hänen toverinsa sanoivat: ”Aurinko on jo korkealla; hyökätkäämme!” Mutta hän vastasi: ”Kärsivällisyys ja maltti on paras tapa saattaa todistus täydelliseksi.”
Muhammad ibn Ali (armahtakoon Jumala häntä) sanoi: Me kohtasimme, ja kamelin väki ehätti ensin ja vyöryi päällemme. Isäni (AS) huusi: ”Etene!” Ja minä etenin hänen edellään kantaen lippua vakain askelin, ja joukkomme nopeimmat riensivät eteenpäin. Kamelin väki painautui yhteen, taistelu syttyi ja miekat iskivät ristiin, ja isäni oli hartioideni takana sanoen: ”Poikani, etene!” Mutta minä en löytänyt tietä eteenpäin, ja hän toisti: ”Etene!” Sanoin: ”En löydä tietä eteenpäin muualle kuin keihäänkärkiin.” Silloin isäni (AS) vihastui ja sanoi: ”Minä käsken sinua etenemään, ja sinä puhut keihäänkärjistä! Luota, poikani, ja etene minun edelläni keihäänkärkiä päin!” Ja hän otti lipun minulta ja eteni sen kanssa juosten. Minut valtasi kiivaus, saavutin hänet ja sanoin: ”Anna lippu minulle.” Hän sanoi: ”Ota se” – ja minä olin ymmärtänyt, mitä hän oli minulle osoittanut. Sitten hän eteni edelläni, paljasti miekkansa ja alkoi iskeä sillä. Näin hänen iskevän erästä miestä niin, että tämän kyynärvarren luu paljastui. Sitten hän sanoi: ”Pysy lippusi luona, poikani, sillä tämä riittää.” Tähyilin isäni ääntä kohti ja näin hänet: hän upotti miekan ja veti sen ulos, enkä nähnyt siinä verta – hän veti sen ulos niin nopeasti, että se ehti ennen verta. Me piiritimme kamelin, ja taistelu kiertyi sen ympärille, ja jouduimme ankarimpaan ahdinkoon, mitä kukaan on nähnyt, niin että luulin sen olevan loppumme. Silloin isäni (AS) huusi: ”Oi Abu Bakrin poika, katkaise satulavyö!” Hän katkaisi sen ja pudotti kantotuolin, ja kautta Jumalan – sota oli kuin hiillos, jonka päälle kaadettiin vettä. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 360)
Muhammad ibn al-Hanafiyya kertoo: Kun jouduimme vastakkain, kamelin väki ehätti edelle ja hyökkäsi kimppuumme. Isäni huusi: ”Vie lippu eteenpäin!” Ja minä etenin ja kuljin niin, että toverimme saattoivat pysyä perässäni. Tiiviisti pakkautunut kamelin väki hyökkäsi, taistelu syttyi ja miekat nousivat ja laskivat. Isäni, joka kulki takanani, sanoi: ”Mene edemmäs!” Sanoin: ”Minulla ei ole tietä eteenpäin, sillä keihäänkärjet ovat edessäni.” Hän vihastui ja sanoi: ”Minä käsken sinua menemään eteenpäin, ja sinä sanot, että keihäänkärjet ovat edessäsi? Poikaseni, turvaa Jumalaan ja etene minun edelläni keihäänkärjistä huolimatta!” Ja hän otti itse lipun minulta ja eteni puolijuoksua. Minua alkoi hieman harmittaa; saavutin hänet ja sanoin: ”Anna lippu minulle.” Hän sanoi: ”Ota se”, ja minä ymmärsin, miten minun tuli toimia. Sitten isäni alkoi edetä edelläni; hän oli paljastanut miekkansa ja iski sillä. Hän iski erästä miestä sellaisella iskulla, että tämän kyynärvarren luu paljastui, ja sanoi minulle: ”Poikani! Pidä huoli lipustasi; pian tämä vaiva otetaan harteiltasi.” Minä katselin yhä isäni iskuja ja näin hänen lyövän miekalla niin nopeasti, ettei siinä näkynyt lainkaan verta: vasta hetkiä hänen iskunsa jälkeen veri purskahti isketystä jäsenestä, ja ymmärsin, että miekan nopeus voitti veren suihkun. Silloin me piiritimme kamelin, ja surma ja taistelu leimahtivat sen ympärillä, ja olimme ankaran ahdistuksen ja huolen vallassa, niin että pidin kuolemaamme ja kaatumistamme varmana. Isäni huusi: ”Oi Abu Bakrin poika! Katkaise kamelin vatsan alta kulkeva vyö!” Hän teki niin, ja Aishan kantotuoli irrotettiin siitä – ja se oli kuin vettä, joka kaadettiin sodan tulen päälle, niin että se sammui.
Ibrahim ibn Nafi' kertoi Sa'id ibn Abi Hindilta: Toverimme, jotka olivat läsnä Basran taistelupäivänä, kertoivat minulle, että Ali taisteli sinä päivänä mitä ankarimmin, ja he kuulivat hänen sanovan: ”Siunattu olkoon Hän, joka on sallinut näiden miekkojen tehdä sen, minkä ne tekevät.” Sinä päivänä hän näki Abu Sufyan ibn Huwaytib ibn Abd al-Uzzan, joka pelosta ja taistelun kauheudesta lausui istirja'a [totisesti me kuulumme Jumalalle ja Hänen luokseen palaamme], ja uskovien johtaja sanoi hänelle: ”Siirry toverieni joukkoon äläkä syökse itseäsi kuolemaan, voi sinua!” Ja hän siirtyi heidän luokseen. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 361)
Kertoja sanoo: Sinä päivänä Ali (AS) taisteli ankarasti, ja hänen kuultiin sanovan: ”Siunattu on Jumala, joka on sallinut näiden miekkojen tehdä sen, minkä ne tekevät.” Sinä päivänä Alin (AS) katse osui Sufyan ibn Huwaytibiin, joka oli vihollisen armeijassa ja lausui kuolemanpelosta istirja'a [totisesti me kuulumme Jumalalle ja Hänen luokseen palaamme]. Niin hän sanoi tälle: ”Liity minuun, jotta säästyisit surmatuksi tulemiselta!” Ja tämä teki niin.
Muhammad ibn Abdallah kertoi Amr ibn Dinarilta: Uskovien johtaja (AS) sanoi pojalleen Muhammadille: ”Ota lippu ja etene”, ja Ali (AS) kulki hänen takanaan. Hän kutsui häntä: ”Oi Abu al-Qasim!” Tämä vastasi: ”Tässä olen, isäni.” Hän sanoi: ”Poikani, älköön se, minkä näet, säikäyttäkö sinua. Minä kannoin lippua nuorempana kuin sinä, eikä viholliseni saanut minua järkkymään, sillä en kohdannut ketään ajattelematta itsekseni, että surmaan hänet. Ajattele siis sinäkin Jumalan avulla voittavasi heidät, älköönkä sielun heikkous horjuttako varmuuttasi, sillä se on pahinta tappiomieltä.” Sitten hän (AS) eteni edelläni puolijuoksua mukanaan joukko tovereitaan, ja he iskivät niitä, jotka olivat häntä vastassa, kunnes ajoivat heidät liikkeelle, ja minä saavutin heidät lipun kanssa. He pysähtyivät hetkeksi, ihmiset sekoittuivat toisiinsa ja miekat lepäsivät tuokion. Katsoin isääni: hän hajotti ihmisiä oikealle ja vasemmalle ja ajoi heitä edellään, kunnes pääsi kamelin luo, jonka ympärillä oli neljätuhatta taistelijaa Banu Dabban, Azdin, Tamimin ja muiden heimoista, ja hän huusi: ”Katkaiskaa satulavyö!” Muhammad ibn Abi Bakr (armahtakoon Jumala häntä) riensi ja katkaisi sen ja katsoi kantotuoliin. Aisha sanoi: ”Kuka sinä olet?” Hän vastasi: ”Sinulle vihatuin omaisistasi.” Ja Ali (AS) tuli, kolkutti kantotuolia keihäällään ja sanoi: ”Oi Shuqayra! Tähänkö Jumalan lähettiläs (SAWS) sinua kehotti?” Hän vastasi: ”Oi Abu Talibin poika! Olet saanut vallan, ole siis lempeä ja anteeksiantava.” Ammar (olkoon Jumala häneen tyytyväinen) tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Äitiseni, miltä poikiesi miekaniskut uskontonsa puolesta tänään näyttivät?” Aisha vaikeni eikä vastannut hänelle. Malik al-Ashtar (armahtakoon Jumala häntä) tuli ja sanoi hänelle: ”Ylistys Jumalalle, joka auttoi ystäväänsä voittoon ja nöyryytti vihollisensa. Totuus on tullut ja valhe kukistunut; totisesti valhe on tuhoon tuomittu. Miltä Jumalan teko sinua kohtaan näyttää, oi Aisha?” Hän sanoi: ”Kuka sinä olet? Itkeköön äitisi sinua!” Hän vastasi: ”Minä olen poikasi al-Ashtar.” Aisha sanoi: ”Valehtelet, en ole äitisi.” Hän sanoi: ”Kyllä olet, vaikka et siitä pitäisikään.” Ja uskovien johtaja (AS) kutsui Muhammadia ja sanoi: ”Kysy häneltä, onko häneen osunut keihäitä tai nuolia.” Hän kysyi, ja Aisha vastasi: ”Kyllä, minuun osui nuoli, joka raapaisi päätäni, mutta säästyin siltä. Jumala tuomitkoon minun ja teidän välillänne.” [Muhammad sanoi:] ”Kautta Jumalan, Jumala on ylösnousemuksen päivänä tuomitseva sinut siitä, mitä sinun ja uskovien johtajan (AS) välillä oli: siitä, että nousit häntä vastaan, yllytit ihmisiä taistelemaan häntä vastaan ja heitit Jumalan kirjan selkäsi taakse.” Hän sanoi: ”Jätä meidät rauhaan, oi Muhammad, ja sano toverillesi, että hän suojelisi minua.” Kertoja sanoi: kantotuoli oli nuolista kuin piikkisika. Palasin uskovien johtajan (AS) luo ja kerroin hänelle, mitä minun ja hänen välillään oli tapahtunut, mitä sanoin ja mitä hän sanoi. Hän (AS) sanoi: ”Hän on nainen, ja naisten mielet ovat heikot. Ota hänen asiansa hoitaaksesi ja vie hänet Banu Khalafin taloon, kunnes päätämme hänen asiastaan.” Vein hänet sinne, eikä hänen kielensä hetkeksikään lakannut herjaamasta minua ja Alia (AS) ja anomasta armoa kamelin väen kaatuneille. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 368)
Kertoja sanoo: Uskovien johtaja (AS) sanoi pojalleen Muhammadille: ”Ota tämä lippu ja lähde liikkeelle”, ja hän itse kulki tämän perässä. Hän kutsui häntä ja sanoi: ”Oi Abu al-Qasim!” Tämä vastasi: ”Niin, rakas isä!” Hän sanoi: ”Poikani! Älköön se, mitä näet, kauhistuttako sinua, sillä minä kannoin lippua olallani sinua nuorempana, eikä vihollinen ole koskaan saanut minua pelon tai kiihtymyksen valtaan. Näin oli siksi, etten kamppaillut kenenkään kanssa ajattelematta itsekseni: minä voitan ja surmaan hänet. Muista siis alati Jumalan apua ja luota siihen, että voitat heidät, äläkä anna sielun heikkouden horjuttaa varmuuttasi, sillä se on pahinta alennustilaa.” Isäni eteni edelläni joukon kanssa ja kulki kiireesti; hän ajoi tieltään kaikki, jotka olivat häntä vastassa, ja he perääntyivät niin, että vetäytyivät oman lippunsa alle ja jäivät siihen seisomaan. Jälleen ihmiset kävivät toistensa kimppuun ja miekat lähtivät liikkeelle, ja minä katselin isääni, joka pakotti ihmiset pakoon oikealta ja vasemmalta ja karkotti heidät edestään. Isäni raivasi tiensä kamelin viereen, jonka luona taisteli neljätuhatta soturia Dabban, Tamimin, Azdin ja muiden heimojen joukoista, ja hän huusi: ”Katkaiskaa kamelin vatsan alta kulkevat vyöt!” Muhammad ibn Abi Bakr ennätti ensin, teki sen ja otti kantotuolin alas. Aisha sanoi: ”Kuka sinä olet?” Hän vastasi: ”Sinun silmissäsi vihatuin omaisistasi.” Myös Ali (AS) tuli, löi keihäänsä varrella kantotuolia ja sanoi: ”Oi Shuqayra! Oliko Profeetta (SAWS) käskenyt sinua tekemään tämän?” Hän sanoi: ”Oi Abu Talibin poika! Olet voittanut; anna anteeksi ja ole jalomielinen!” Myös Ammar tuli ja sanoi: ”Äitiseni, millaisilta poikiesi miekaniskut tässä sodassa tänään näyttivät?” Aisha vaikeni eikä vastannut. Myös Malik al-Ashtar tuli ja sanoi Aishalle: ”Kiitos Jumalalle, joka antoi ystävälleen voiton ja kukisti vihollisensa.” Aisha sanoi: ”Itkeköön äitisi suruasi – kuka sinä olet?” Hän sanoi: ”Minä olen poikasi, al-Ashtar.” Aisha sanoi: ”Valehtelet, minä en ole äitisi.” Hän sanoi: ”Vaikka et siitä pitäisikään, olet silti äitini.” Uskovien johtaja (AS) kutsui Muhammad ibn Abi Bakria ja sanoi: ”Kysy Aishalta, onko häneen osunut nuoli tai keihäs.” Muhammad kysyi häneltä. Hän sanoi: ”Vain yksi nuoli on hiukan raapaissut päänahkaani; muuten olen vahingoittumaton, ja Jumala on tuomitseva minun ja teidän välillänne.” Muhammad sanoi: ”Niin, Jumala on ylösnousemuksen päivänä tuomitseva sinut siitä, mitä teit uskovien johtajaa vastaan. Sinä nousit häntä vastaan, yllytit ihmiset sotaan häntä vastaan ja heitit Jumalan kirjan määräykset selkäsi taakse.” Hän sanoi: ”Oi Muhammad, jätä meidät rauhaan ja sano herrallesi, että hän varjelisi minua.” Ja hänen kantotuolinsa näytti siihen osuneiden lukuisten nuolten vuoksi piikkisialta. Muhammad ibn Abi Bakr kertoo: Palasin uskovien johtajan (AS) luo ja kerroin hänelle keskustelustani Aishan kanssa ja siitä, mitä oli tapahtunut. Hän sanoi: ”Hän on joka tapauksessa nainen, ja naisten ajattelu on heikkoa. Ota itse hänen asiansa hoitaaksesi ja vie hänet toistaiseksi Abdallah ibn Khalafin taloon, kunnes harkitsemme hänen asiaansa.” Vein hänet sinne, eikä hänen kielensä sielläkään hetkeksikään tauonnut herjaamasta minua ja Alia (AS) ja pyytämästä anteeksiantoa ja armoa oman sotajoukkonsa kaatuneille!
Ali ibn Abi Talib tuli ja pysähtyi hänen luokseen tämän ollessa kantotuolissaan, kolkutti kantotuolia keihäällä ja sanoi: ”Oi Humayra! Käskikö Jumalan lähettiläs sinua tälle matkalle?” Ja Ammar ibn Yasir huusi sinä päivänä: ”Älkää surmatko haavoittunutta älkääkä ajako takaa pakenevaa!” Sinä päivänä otettiin vangeiksi Sa'id ja Aban, Uthmanin pojat, ja heidät tuotiin Ali ibn Abi Talibin (AS) eteen. Kun he seisoivat hänen edessään, eräs läsnäolijoista sanoi: ”Surmaa heidät, oi uskovien johtaja!” Ali (AS) sanoi: ”Kuinka pahasti puhuittekaan! Olen antanut turvan kaikille ihmisille – surmaisinko nämä kaksi miestä?” Sitten hän kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: ”Palatkaa harhastanne, luopukaa siitä ja menkää minne tahdotte. Ja jos haluatte, jääkää luokseni, niin pidän huolta sukulaisuussiteistänne.” He sanoivat: ”Oi uskovien johtaja, me vannomme sinulle uskollisuutta ja lähdemme.” Ja he vannoivat uskollisuudenvalan ja lähtivät. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 382)
Kertoja sanoo: Ali (AS) tuli ja pysähtyi kantotuolin viereen, jossa Aisha yhä oli. Ali (AS) löi keihään varrella kantotuolia ja sanoi: ”Oi Humayra! Oliko Profeetta (SAWS) käskenyt sinua tekemään näin?” Ja Ammar ibn Yasir oli korottanut äänensä huutaen: ”Älkää surmatko ketään haavoittunutta älkääkä ajako takaa ketään, joka on paennut ja kääntänyt selkänsä taistelulle!” Sitten Aban ja Sa'id, Uthmanin pojat, tuotiin Alin (AS) eteen, ja kun he seisoivat uskovien johtajan (AS) edessä, eräs läsnäolijoista sanoi: ”Oi uskovien johtaja, surmaa nämä kaksi!” Ali (AS) sanoi: ”Millaista väärää puhetta! Minäkö, joka olen antanut turvan kaikille ihmisille, surmaisin nämä kaksi?!” Sitten hän kääntyi heidän puoleensa ja sanoi: ”Palatkaa harhastanne ja menkää minne haluatte, ja jos tahdotte, voitte jäädä luokseni, sillä minä kunnioitan sukulaisuutta ja verisiteitä.” He sanoivat: ”Oi uskovien johtaja! Me vannomme sinulle uskollisuutta”, ja he vannoivat valan ja palasivat.
Isma'il ibn Abd al-Malik kertoi Yahya ibn Shibliltä, tämä Ja'far ibn Muhammadilta (AS), tämä isältään, joka sanoi: Minulle kertoi isäni Ali Zayn al-Abidin (AS): Marwan ibn al-Hakam sanoi minulle: Kun Kamelitaistelun päivänä näin ihmisten hajaantuvan, sanoin: kautta Jumalan, nyt minä otan kostoni ja saavutan sen. Niin ammuin Talhaa ja osuin hänen jalkansa suoneen, eikä veri lakannut vuotamasta. Ammuin toisen kerran, ja se kaatoi hänet. Hänet otettiin ja asetettiin puun alle, ja hän jäi sen alle veren vuotaessa, kunnes kuoli. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 383)
Isma'il ibn Abd al-Malik kertoo Yahya ibn Shibliltä, tämä imaami al-Sadiqilta (AS), tämä isältään ja tämä imaami Zayn al-Abidinilta (AS), että Marwan ibn al-Hakam sanoi hänelle itselleen: Kun Kamelitaistelun päivänä näin ihmisten hajaantuvan, sanoin: kautta Jumalan, nyt minun on otettava kosto Uthmanin verestä hänen todelliselta surmaajaltaan. Niin ammuin Talhaa nuolella, joka osui hänen jalkansa valtimoon, ja se alkoi vuotaa verta. Ammuin häneen vielä toisenkin nuolen. Hänet nostettiin ja vietiin puun alle, ja hänestä vuoti niin paljon verta, että hän kuoli.
Zayd ibn Firasilta, tämä Ghazal ibn Malikilta, joka kertoi: Kun Zubayr oli surmattu ja hänen päänsä tuotiin uskovien johtajalle (AS), tämä sanoi: ”Zubayr oli minulle läheisempi kuin Talha, ja hän pysyi meidän, profeetan huonekunnan, puolella, kunnes hänen poikansa varttui ja katkaisi välimme.” (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 389)
Kertoja sanoo: Kun Zubayr oli surmattu ja hänen päänsä tuotiin uskovien johtajalle (AS), hän sanoi: ”Zubayr oli minua lähempänä kuin Talha. Zubayr kuului meihin, profeetan huonekuntaan, kunnes hänen poikansa kasvoi aikuiseksi ja erotti hänet meistä!”
Al-Thawri kertoi Dawud ibn Abi Hindilta, tämä Abu Harb ibn [Abi] al-Aswadilta, joka sanoi: Näin Basrassa ihmeellisen asian. Kun Talha ja Zubayr saapuivat, he lähettivät kutsun eräille Basran asukkaille, joiden joukossa minäkin olin, ja me menimme heidän kanssaan valtion rahastoon (bayt al-mal). Kun he näkivät siellä olevat varat, he sanoivat: ”Tämä on se, minkä Jumala ja Hänen lähettiläänsä ovat meille luvanneet”, ja lausuivat jakeen: ”Jumala on luvannut teille runsaita sotasaaliita, jotka te otatte, ja on jouduttanut teille tämän” [Qur'an 48:20] jakeen loppuun asti, ja sanoivat: ”Me olemme oikeutetumpia tähän omaisuuteen kuin kukaan muu.” Kun sitten heidän asiansa päättyi niin kuin päättyi, Ali ibn Abi Talib (AS) kutsui meidät, ja menimme hänen kanssaan valtion rahastoon. Kun hän näki, mitä siellä oli, hän löi kätensä yhteen ja sanoi: ”Oi keltainen, oi valkoinen [kulta ja hopea] – viekoitelkaa jotakuta muuta kuin minua!” (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 401)
Kertoja sanoo: Näin itse Talhan ja Zubayrin Basrassa, kun he kutsuivat joukon Basran asukkaita, muiden muassa minut, ja menimme heidän kanssaan valtion rahastoon. Heti kun heidän silmänsä osuivat varoihin, he sanoivat: ”Tämä on juuri se, minkä Jumala ja Hänen profeettansa ovat meille luvanneet”, ja lausuivat sitten tämän jakeen: ”Jumala on luvannut teille runsaita saaliita, ja tämän Hän on jouduttanut teille” [Qur'an 48:20], ja sanoivat: ”Me olemme näihin varoihin oikeutetumpia kuin kukaan.” Kun heidän asiansa lopulta kääntyi niin kuin kääntyi, menimme jälleen Ali ibn Abi Talibin (AS) kanssa valtion rahastoon, ja heti kun hänen katseensa osui noihin varoihin, hän löi kätensä yhteen ja sanoi: ”Oi kullan ja hopean kolikot, älkää viekoitelko minua!”
Sufyan ibn Sa'id kertoi: Ammar (olkoon Jumala häneen tyytyväinen) sanoi uskovien johtajalle (AS): ”Mitä arvelet heidän jälkeläistensä ottamisesta vangeiksi?” Hän vastasi: ”Heitä vastaan ei ole mitään oikeutta; me taistelimme vain niitä vastaan, jotka taistelivat meitä vastaan.” Ja kun hän jakoi sen, mitä sotaleirissä oli, eräs hänen tovereistaan, Koraanin lukijoista, sanoi hänelle: ”Jaa meille myös heidän jälkeläisensä ja omaisuutensa – muutoin: mikä teki heidän verensä sallituksi mutta ei heidän omaisuuttaan?” Hän (AS) sanoi: ”Näihin jälkeläisiin ei ole mitään oikeutta; he ovat hijran maassa. Me surmasimme vain ne, jotka sotivat meitä vastaan ja nousivat meitä vastaan. Heidän omaisuutensa taas on perintöä niille heidän sukulaisilleen, joilla on siihen oikeus.” Ammar sanoi: ”Emmekö siis aja takaa heidän pakenevaansa emmekä surmaa heidän haavoittunuttaan?” Hän (AS) vastasi: ”Emme, sillä minä olen antanut heille turvan.” (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 405)
Kertoja sanoo: Ammar sanoi uskovien johtajalle (AS): ”Mikä on näkemyksesi näiden ihmisten vaimojen ja lasten ottamisesta vangeiksi?” Hän vastasi: ”Siihen ei ole mitään oikeutta; me olemme sotineet vain niitä vastaan, jotka ovat sotineet meitä vastaan.” Ja kun hän jakoi sotaleirissä olleet ratsut ja aseet, eräs hänen tovereistaan, joka kuului Koraanin lukijoihin, sanoi: ”Sinun on jaettava keskuudessamme myös heidän naisensa ja lapsensa ja muu omaisuutensa – muuten millä perusteella heidän verensä vuodattaminen olisi sallittua mutta heidän omaisuutensa ottaminen kiellettyä?” Hän vastasi: ”Näihin naisiin ja lapsiin ei ole mitään oikeutta, sillä he ovat muslimien maassa. Me olemme surmanneet ainoastaan ne, jotka sotivat meitä vastaan, ja ne, jotka tekivät meille vääryyttä. Heidän omaisuutensa on perintöä niille, joilla on oikeus sen saamiseen, eli heidän sukulaisilleen ja omaisilleen.” Ammar, armahtakoon Jumala häntä, sanoi: ”Niinpä emme aja takaa heidän pakenijoitaan emmekä surmaa haavoittuneita.” Hän vastasi: ”Aivan niin, sillä minä olen antanut turvan kaikille.”
Sa'd ibn Jusham kertoi Kharija ibn Mus'abilta, tämä isältään, joka sanoi: Osallistuimme uskovien johtajan (AS) kanssa Kamelitaisteluun. Kun olimme voittaneet heidät, lähdimme etsimään ruokaa; kuljimme kullan ja hopean ohi kajoamatta siihen, mutta kun löysimme ruokaa, otimme siitä. Hän kertoi: Ali (AS) jakoi sotaleiristä löytyneet hajusteet naistemme kesken ja sanoi: ”Käskekää näiden Basran surmattujen vaimoja viettämään heistä odotusaika (idda), ja jakakaamme heidän omaisuutensa heidän perheilleen, sillä se on heille perintöä Jumalan säätämän osuuden mukaan.” Hän kertoi: Kun hänen eteensä tuotiin heikäläinen vanki, hän surmasi tämän, jos tämä oli surmannut jonkun; mutta jos surmaamisesta ei ollut näyttöä, hän päästi tämän vapaaksi. Ja kun hän jakoi sen, mitä sotaleirissä oli, tuotiin hevonen, jota oltiin jo myymässä, kun eräs mies nousi ja sanoi: ”Oi uskovien johtaja, tämä hevonen oli minun; lainasin sen vain sille ja sille tietämättä, että hän lähtisi sillä sotaan.” Häneltä pyydettiin tästä todisteet, ja hän esitti näytön siitä, että kyseessä oli laina, ja niin Ali palautti hevosen hänelle ja jakoi kaiken muun. (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 405)
Kertoja sanoo: Osallistuimme uskovien johtajan (AS) kanssa Kamelitaisteluun, ja kun olimme voittaneet heidät, lähdimme etsimään ruokaa. Kuljimme hopean ja kullan ohi ottamatta mitään, mutta kun osuimme ruokatavaraan, otimme sitä ja söimme. Ali (AS) jakoi kaiken sotaleiristä löytämänsä hajuveden ja tuoksuaineen meille ja naisillemme ja sanoi: ”Sanokaa Basran naisille, joiden aviomiehet ovat kaatuneet, että he viettävät odotusajan (idda), ja me jaamme kaatuneiden omaisuuden heidän perheilleen, joille se kuuluu perintönä, sillä tavoin kuin Jumala on säätänyt.” Ja kun heikäläisiä vankeja tuotiin, vanki surmattiin, jos hän oli surmaaja ja oli tappanut jonkun, mutta jos ei ollut näyttöä siitä, että hän olisi surmaaja, hänet päästettiin vapaaksi. Ja kun hän jakoi sotaleirissä olleet hevoset ja aseet, tuotiin esiin hevonen, jonka arvo määritettiin, ja juuri kun sitä oltiin myymässä, muuan mies tuli Alin (AS) eteen ja sanoi: ”Oi uskovien johtaja! Tämä hevonen on minun; lainasin sen eräälle miehelle tietämättä, että hän käyttäisi sitä kapinaan teitä vastaan ja sotaan.” Häneltä pyydettiin tästä todistaja, ja kun hän toi todistajan ja kävi ilmi, että kyse oli lainasta, Ali palautti hevosen miehelle ja jakoi loput.
Abu Mikhnaf Lut ibn Yahya kertoi: Kun uskovien johtaja (AS) asetti Abdallah ibn al-Abbasin Basran käskynhaltijaksi, hän piti ihmisille puheen, ylisti ja kiitti Jumalaa ja rukoili siunausta Hänen lähettiläälleen ja sanoi sitten: ”Oi ihmiset! Olen asettanut Abdallah ibn al-Abbasin sijaisekseni teidän ylitsenne. Kuulkaa häntä ja totelkaa hänen käskyään niin kauan kuin hän tottelee Jumalaa ja Hänen lähettilästään. Jos hän tuo keskuuteenne jotakin uutta tai poikkeaa totuudesta, ilmoittakaa minulle, niin erotan hänet teidän luotanne. Toivon näet havaitsevani hänet nuhteettomaksi, jumalaapelkääväksi ja tunnolliseksi, enkä ole asettanut häntä hallitsemaan teitä muutoin kuin siinä uskossa, että hän on sellainen. Antakoon Jumala anteeksi meille ja teille.” (al-Jamal wa al-Nusra, osa 1, s. 420)
Kertoja sanoo, että kun uskovien johtaja (AS) asetti Ibn Abbasin Basran hallitsijaksi, hän piti ihmisille saarnan, ja kiitettyään ja ylistettyään Jumalaa ja lausuttuaan siunauksen Profeetalle (SAWS) hän sanoi näin: ”Oi ihmiset! Olen asettanut Abdallah ibn Abbasin hallitsijaksenne ja sijaisekseni. Kuunnelkaa hänen sanaansa ja totelkaa häntä niin kauan kuin hän tottelee Jumalaa ja lähettilästä. Jos hän syyllistyy uudistukseen (bid'a) tai johonkin pahaan tekoon tai poikkeaa totuudesta, ilmoittakaa minulle, jotta erotan hänet. Toivon kuitenkin havaitsevani hänet hurskaaksi, puhtaaksi ja siveäksi. En ole asettanut häntä käskynhaltijaksenne muutoin kuin tällaisessa käsityksessä hänestä. Antakoon Jumala anteeksi meille ja teille.”