al-Gharat, osa 1, s. 302: Abd al-Rahman ibn Jundab kertoo isältään Jundabilta, että Amr ibn al-Hamq, Hujr ibn Adi, Habba al-Urani ja al-Harith al-A'war astuivat uskovaisten ruhtinaan (AS) luo sen jälkeen, kun Amr ibn al-As oli valloittanut Egyptin. He tapasivat Alin murheellisena ja suruissaan. He sanoivat hänelle: kerro meille, mitä sanot Abu Bakrista ja Umarista. Ali (AS) sanoi: Oletteko te joutaneet esittämään tällaisia kysymyksiä? Egypti on menetetty, ja seuraajani on siellä surmattu. Kirjoitan teille tästä asiasta kirjeen ja vastaan siinä siihen, mitä olette kysyneet. Ja vaikka olette tähän saakka polkeneet oikeuttani monin tavoin, pyydän teitä hyvittämään sen edes siten, että säilytätte tämän kirjoituksen uskollisesti ja toimitatte sen seuraajieni käsiin. Tämä on kyseisen kirjeen jäljennös:
Jumalan palvelijalta Alilta, uskovaisten ruhtinaalta, jokaiselle uskovalle ja muslimille, joka lukee kirjeeni. Jumalan rauha teille. Ylistän ainoaa Jumalaa, jonka lisäksi ei ole muuta jumalaa.
Ja edelleen: Jumala lähetti Muhammadin (SAWS) profeetaksi varoittamaan maailman ihmisiä. Hän oli Jumalan ilmestyksen uskottu ja todistaja tälle yhteisölle. Ja te, oi arabit, olitte tuohon aikaan uskonnoltanne kaikkein huonoimmassa tilassa ja hajallanne pahimmilla mailla. Te vuodatitte toistenne verta ja tapoitte lapsianne, olitte katkaisseet sukulaisuussiteet, tuhlasitte omaisuutenne ja söitte sitä vääryydellä, ja teidän tienne olivat pelon täyttämiä. Epäjumalanne seisoivat pystyssä keskuudessanne ja te itse olitte uponneet syntiin. Silloin Jumala osoitti teille armonsa antamalla teille Muhammadin (SAWS) ja lähetti hänet luoksenne lähettilääksi – lähettilääksi teidän omasta keskuudestanne, lukemaan teille Jumalan merkkejä, puhdistamaan teidät ja opettamaan teille viisautta. Hän käski teitä pitämään yllä sukulaisuussiteitä, pidättymään verenvuodatuksesta ja elämään rauhassa ja sovussa. Hän käski palauttamaan uskotut tavarat omistajilleen, pitämään lupauksenne ja olemaan rikkomatta valojanne, ja hän sanoi, että teidän tulee olla toisillenne lempeitä, tehdä toisillenne hyvää, antaa anteeksi ja osoittaa toisillenne armoa.
Kun hänen elinaikansa oli kulunut loppuun, Jumala otti hänen sielunsa, ja hän siirtyi toiseen maailmaan onnellisena ja kiitettynä. Voi kuinka suuri olikaan hänen menetyksensä tuoma onnettomuus – erityisesti hänen läheisilleen, mutta myös kaikille muslimeille. Sellaista onnettomuutta ei ole koskaan kohdannut ketään eikä tule koskaan kohtaamaan ketään.
Kun Jumalan lähettiläs (SAWS) siirtyi ikuiseen maailmaan, muslimit ryhtyivät kiistelemään hänen seuraajuudestaan.
Jumalan kautta, mieleeni ei koskaan mahtunut eikä käynyt, että arabit Muhammadin (SAWS) jälkeen kääntäisivät kasvonsa pois hänen määräyksestään kalifaatin asiassa ja luovuttaisivat kalifaatin hänen jälkeensä jollekulle muulle kuin minulle. Mutta ihmiset ryntäsivät joka suunnalta Abu Bakrin luo vannoakseen hänelle uskollisuudenvalan. Minä pidättäydyin hetkeksi vannomasta ja viivyttelin, kunnes näin joidenkin ihmisten kääntyvän pois uskonnosta ja kutsuvan tuhoamaan Jumalan uskonnon ja Muhammadin (SAWS) tien. Pelkäsin, että ellen nousisi auttamaan islamia ja muslimeja, uskontoon syntyisi murtuma ja muslimiuden rakennus sortuisi – ja jos niin kävisi, se olisi suuri onnettomuus. Silloin menin Abu Bakrin luo, vannoin hänelle uskollisuudenvalan ja ryhdyin lujittamaan uskonnon perustuksia, kunnes vääryyden villitys tuhoutui ja Jumalan sana kohosi kaikkien sanojen yläpuolelle, vaikka Häntä kieltävät sitä inhosivatkin. Abu Bakr otti ohjakset käsiinsä ja hoiti asioita milloin lempeästi, milloin ankarasti ja jyrkästi, kun taas minä olin hänen hyvää tarkoittava toverinsa: tottelin häntä jokaisessa asiassa, jossa oli Jumalan tottelemista, ja ponnistelin sen puolesta. Kun hänen kuolemansa lähestyi, hän kutsui Umarin ja luovutti kalifaatin hänelle. Sekin ratkaisu otettiin meiltä kuulevin korvin vastaan: me tottelimme emmekä pidättäneet häneltä hyvää tahtoa emmekä neuvoja, ja Umar otti kalifaatin hoitaakseen; ja hänen elämäntapansa oli hyväksytty ja hänen luonteensa siunattu. Kun kuolema lähestyi Umaria, hän asetti minut kuudenneksi neuvoston jäseneksi. He inhosivat minun valtaani enemmän kuin kenenkään heistä itsensä valtaa. He pelkäsivät, että jos saisin heidät valtaani, heille ei enää eläessään jäisi siitä osuutta. Niinpä he antoivat kalifaatin Uthmanille ja työnsivät minut siitä syrjään toivoen saavansa siitä itse otteen ja voivansa kierrättää sitä keskenään – ja he olivat todella epätoivoisia siitä, että heille tulisi minun taholtani mitään. Sitten he sanoivat: tule ja vanno uskollisuutta Uthmanille, tai muuten käymme sinua vastaan sotaan. Minä vannoin vastentahtoisesti ja olin kärsivällinen. Yksi heistä sanoi: oi Abu Talibin poika, kuinka ahnas oletkaan tähän asiaan! Sanoin: sinä olet minua ahnaampi, vaikka olet siitä kauempana.
Oi Jumalani, Sinulta pyydän apua Quraysh-heimoa vastaan. He katkaisivat sukulaisuussiteeni, halveksivat asemaani ja liittoutuivat keskenään riistääkseen minulta oikeuteni. Ja he sanoivat: näin se on – joko tyydy tai kuole! Minulla ei ollut auttajaa eikä puolustajaa. Silmässäni piikki, suljin silmäni ja join tilkan murheen karvasta juomaa; olin kärsivällinen ja nielin vihani – se oli katkerampaa kuin koiruoho. Näin kesti siihen asti, kunnes teidän kaltaisenne nousivat kapinaan Uthmanin kalifaattia vastaan, tulitte ja surmasitte hänet ja käännyitte sitten minun puoleeni vannoaksenne minulle uskollisuutta. Minä kieltäydyin ja vedin käteni takaisin. Te kamppailitte kanssani avataksenne käteni, ja minä estelin; te veditte kättäni, enkä minä antanut myöten. Sitten te tungeksitte ympärilläni niin, että luulin teidän joko surmaavan toisenne tai minut. Sanoitte vannovanne minulle uskollisuutta, koska ette löytäisi ketään muuta kuin minut ettekä tyytyisi kehenkään muuhun. Ja sanoitte, että kun kerran olette vannoneet, ette hajaannu eikä keskuuteenne synny eripuraa. Vastentahtoisesti vannoin kanssanne liiton ja kutsuin ihmisiä vannomaan uskollisuutta. Jokaiselta, joka vannoi omasta tahdostaan, otin valan vastaan; ketään, joka ei tahtonut, en pakottanut, vaan jätin hänet rauhaan. Niiden joukossa, jotka vannoivat minulle uskollisuutta, olivat myös Talha ja Zubayr. Jos he eivät olisi tahtoneet vannoa, en olisi pakottanut heitä väkisin – en heitä enkä muita. Ei kulunut kauan, kun kuulin heidän lähteneen Mekkaan ja suuntaavan Basraan – ja mukanaan sotajoukko, jonka jokainen mies oli vannonut minulle uskollisuutta ja ilmoittanut kuuliaisuutensa. Nämä kaksi kävivät käsiksi käskynhaltijaani ja valtionkassan hoitajiin ja hyökkäsivät sellaisen kaupungin väestön kimppuun, joka kokonaisuudessaan oli minun uskollisuudenvalassaan. Ihmisten kesken syntyi eripuraa ja heidän yhtenäisyytensä hajosi. Sitten he hyökkäsivät seuraajieni kimppuun ja surmasivat heistä osan petoksella, osan vankeudessa ja osan miekalla. Mutta Jumala ei jättänyt valtaa eikä hallintaa heidän käsiinsä. Kaukana olkoot vääryyttä tekevät ihmiset! Sitten katsoin Syyrian väkeä: joukkoja nälkäsilmäisiä, alhaisia ja juurettomia beduiiniarabeja, joista kukin oli tullut omalta suunnaltaan – ihmisiä, joille on ensin opetettava tapoja, jotta heistä tulisi kokeneita ja jotta joku ottaisi heidän asiansa ohjakset käsiinsä. He eivät olleet Mekasta muuttaneiden joukosta eivätkä Medinan auttajien joukosta eivätkä seuraavan polven joukosta. Vein joukkoni sinne päin ja kutsuin heitä kuuliaisuuteen ja yhtenäisyyteen, mutta he lisäsivät vain eripuraa ja kaksinaamaisuutta. He asettuivat muslimeja vastaan kasvokkain, ottivat heidät nuoltensa maalitauluksi ja iskivät keihäillä heidän ruumiitaan. Juuri sellaisella hetkellä minä hyökkäsin muslimien kanssa heidän kimppuunsa ja aloitin taistelun. Kun he maistoivat nuoltemme ja sielunriistäjämiekkojemme maun ja tunsivat haavojen kivun, he nostivat Koraanit ylös tarkoittaen: kutsumme teitä siihen, mitä tässä kirjassa on. Minä sanoin teille, että nämä eivät tunne uskontoa eivätkä Koraania ja että he tekevät tämän juonitellen ja petoksella, koska he ovat voimattomia teitä vastaan. Jatkakaa taisteluanne, sillä oikeus on teidän puolellanne. Mutta te käänsitte päänne pois ja sanoitte minulle: hyväksy heidän ehdotuksensa. Hyväksyin teidän kantanne, koska olitte sekä nousseet tottelemattomuuteen että käyneet veltoiksi taistelussa. Sovittiin, että sovinnon tekeminen teidän ja heidän välillään uskotaan kahdelle miehelle ja että he elvyttäisivät sen, minkä Koraani on tehnyt eläväksi, ja kuolettaisivat sen, minkä se on kuolettanut. Mutta nuo kaksi muuttivat kantaansa eivätkä toimineet tuon ehdon mukaisesti. Tämän hajaannuksen seurauksena eräs joukko rikkoi liittomme ja lähti ulos, ja heistä tuli kharijilaisia. Mekin jätimme heidät rauhaan siihen asti, kunnes he tekivät maan päällä pahaa, tappoivat ja levittivät turmelusta. Kun ryhdyimme keskusteluun heidän kanssaan, sanoimme: luovuttakaa ensin veljiemme surmaajat meille, ja sitten Jumalan kirja ratkaiskoon meidän ja teidän välillämme. Kharijilaiset sanoivat: me kaikki olemme heidän surmaajiaan, ja pidämme sekä heidän että teidän verenne vuodattamista luvallisena. Sitten he päättivät käydä meitä vastaan taisteluun, ja Jumala syöksi heidät sinne, minne Hän syöksee vääryydentekijät. Kun heidän asiansa oli hoidettu, sanoin teille: kääntykää heti vihollistanne vastaan. Sanoitte: miekkamme ovat tylsyneet, nuoliviinemme ovat tyhjentyneet nuolista eikä keihäissämme ole kärkiä; vie meidät takaisin kaupunkiimme, jotta varustautuisimme taisteluun. Vein teidät takaisin kaupunkiin. Kun saavuimme Kufan lähelle, käskin teitä leiriytymään Nukhaylaan, pystyttämään leirin ja pysymään siellä, hankkimaan sen mitä teiltä puuttui, kiinnittämään sydämenne pyhään taisteluun ja vähentämään tapaamisia vaimojenne ja lastenne kanssa. Osa teistä jäi luokseni ja esitti tyhjiä tekosyitä, ja osa oli tottelemattomia ja meni kaupunkiin. Niissä, jotka jäivät, ei ollut kärsivällisyyttä eikä lujuutta, eivätkä ne, jotka menivät kaupunkiin, palanneet takaisin. Lopulta eräänä päivänä katsoin leiriäni, eikä sotilaitteni määrä yltänyt edes viiteenkymmeneen mieheen. Kun sen näin, minäkin palasin Kufaan – ettekä te ole tähän päivään mennessä kyenneet lähtemään kanssani kaupungista ulos.
Mitä te odotatte? Ettekö näe, että maanne kutistuvat joka suunnalta ja kaupunkinne lankeavat toinen toisensa jälkeen vihollisen käsiin, että seuraajani surmataan noissa kaupungeissa, että rajoillanne ei ole vartijoita ja että vihollinen marssittaa joukkojaan teidän maihinne? Mikä teitä vaivaa? Mistä te tulette? Minne te menette? Kuka on teidät lumonnut? Suruni ja murheeni on siitä, että tätä yhteisöä pääsevät hallitsemaan sen tyhmät sekä irstauden ja synnin ihmiset. He ottavat Jumalan omaisuuden ja kierrättävät sitä keskenään, tekevät Jumalan palvelijoista orjiaan, sotivat hurskaita vastaan ja kokoavat ympärilleen jumalattomia. Jumalan kautta, ellei tämä murhe olisi minulla, en moittisi teitä näin paljon enkä kannustaisi ja rohkaisisi teitä näin paljon, vaan olisin jättänyt teidät jo silloin, kun käänsitte päänne pois ja veltostuitte, ja olisin kohdannut heidät itse omalla ruumiillani. Jumalan kautta, minä olen oikeassa ja rakastan syvästi marttyyrikuolemaa.