Uskovaisten johtaja (AS) sanoi: Ellei olisi hautaan astumisen kauhua ja eroa rakkaista, me tavoittelisimme kuolemaa. (Qisas al-Anbiya, osa 1, s. 180)
Uskovaisten johtaja (AS) sanoi: Ellei olisi hautaan astumisen kauhua ja eroa ystävistä, toivoisin kuolemaa.
He ovat kertoneet kertomuksissaan: Ensimmäinen, joka islamissa suoritti kiitollisuuden maahanheittäytymisen, oli uskovaisten johtaja (AS), silloin kun häntä käskettiin yöpymään Jumalan lähettilään (SAWS) vuoteella luolan yönä. (Qisas al-Anbiya, osa 1, s. 217)
Ensimmäinen, joka islamissa suoritti kiitollisuuden maahanheittäytymisen, oli Ali (AS), ja se tapahtui silloin, kun Profeetta (SAWS) pyysi häntä nukkumaan hänen sijastaan vuoteessa, jotta hän itse voisi lähteä salaa hidžraan.
Alilta (AS) on kerrottu: Jumala antoi faraolle armonaikaa hänen kutsussaan vain siksi, että hänen luokseen oli helppo päästä ja hän jakoi ruokaansa; niinpä hänelle maksettiin teoistaan jo tässä maailmassa. (Qisas al-Anbiya, osa 1, s. 242)
Uskovaisten käskijä (AS) sanoi: Jumala antoi faraolle kaikki nuo vuodet lykkäystä siksi, ettei hänen ja ihmisten välillä ollut vartijaa ja hän oli helposti ihmisten tavoitettavissa; samoin hän oli antelias ja ruokki alituiseen ihmisiä. Tämä pitkä valtakausi oli palkkio näistä hänen hyvistä teoistaan, jonka Jumala suoritti hänelle jo tässä maailmassa.
Uskovaisten käskijä (AS) sanoi: Niiden neuvojen joukossa, joilla Luqman kehotti poikaansa, oli se, että hän sanoi hänelle: Poikani, älä tule liian lähelle, ettei sinusta tulisi kaukaisempi, äläkä pysyttele liian kaukana, ettet joutuisi halveksituksi. Jokainen elävä olento rakastaa kaltaistaan, mutta Aadamin poika ei rakasta kaltaistaan. Älä siis levitä hyvyyttäsi muualle kuin sen luo, joka sitä etsii. Kun eksytte matkallanne, pysähtykää; ja kun epäröitte määränpäänne suhteen, seisahtukaa ja neuvotelkaa keskenänne. Ja jos näette yksinäisen ihmisen, älkää kysykö häneltä tietänne älkääkä pyytäkö häneltä opastusta, sillä yksin autiomaassa oleva ihminen on epäilyttävä: ehkä hän on rosvojen vakooja, tai hän on itse saatana, joka saattaa teidät ymmälle. Varokaa myös kahta ihmistä, ellette näe jotakin, mitä minä en näe; sillä kun ymmärtäväinen ihminen näkee jotakin omin silmin, hän tuntee siitä totuuden, ja läsnäoleva näkee sen, mitä poissaoleva ei näe. Poikani, kun rukouksen aika tulee, älä lykkää sitä minkään vuoksi; rukoile se ja saa siitä levon, sillä se on velka. Ja rukoile yhteisössä, vaikkapa keihäänkärjen päässä. Kun lähestyt yösijaa, laskeudu ratsultasi ja anna sille rehua ennen itseäsi; ja laskeuduttuasi rukoile kaksi rak'aa ennen kuin istuudut. Kun lähdet liikkeelle, rukoile kaksi rak'aa ja jätä hyvästit maalle, jossa olet majaillut, ja tervehdi sitä ja sen asukkaita, sillä jokaisella paikalla on asukkaansa enkelien joukosta. (Qisas al-Anbiya, osa 1, s. 327)
Uskovaisten käskijä (AS) sanoi: Niiden neuvojen joukossa, jotka Luqman antoi pojalleen, oli tämä; hän sanoi:
Poikani! Älä tule niin lähelle, että sinua aletaan karttaa, äläkä pysyttele niin kaukana, että joudut halveksituksi.
Jokainen elävä olento rakastaa kaltaistaan, mutta Aadamin lapsi ei rakasta kaltaistaan.
Älä vuodata hyvyyttäsi kenenkään jalkojen juureen paitsi sen, joka sitä haluaa.
Jos eksyt matkallasi, pysähdy; ja jos epäilet määränpääsi suhteen, seisahdu ja neuvottele. Jos näet yksinäisen ihmisen, älä kysy häneltä tietäsi äläkä pyydä opastusta, sillä yksin autiomaassa oleva ihminen on epäilyttävä: ehkä hän on rosvojen vakooja tai itse saatana, joka vie teidät harhaan. Varo myös kahta ihmistä, ellette näe jotakin, mitä minä en näe; sillä kun ymmärtäväinen ihminen näkee jotakin omin silmin, hän tavoittaa siitä totuuden, ja se, joka on läsnä, näkee sen, mikä on poissaolevalta salassa.
Poikani! Kun rukouksen aika koittaa, älä lykkää sitä minkään vuoksi. Suorita rukous ja pääse siitä levollisin mielin, sillä se on velka, joka on sinun niskoillasi. Rukoile yhteisössä aina kun kykenet.
Kun saavut yösijan lähelle, laskeudu ratsultasi ja anna eläimellesi ruokaa ennen itseäsi. Laskeuduttuasi rukoile kaksi rak'aa ennen kuin istuudut. Liikkeelle lähtiessäsi rukoile kaksi rak'aa ja jätä hyvästit maalle, jossa olet majaillut. Tervehdi sitä ja sen asukkaita, sillä jokaisessa maassa asuu enkeleitä.
Man la yahduruhu al-faqih. Abu Ja'far (AS) sanoi: Ali (AS) astui moskeijaan, ja häntä vastaan tuli nuorukainen, joka itki, ja hänen ympärillään oli joukko ihmisiä, jotka koettivat vaientaa häntä. Ali (AS) sanoi hänelle: Mikä saa sinut itkemään? Hän sanoi: Oi uskovaisten käskijä, Shurayh on antanut minua vastaan tuomion, jota en ymmärrä. Nämä miehet lähtivät isäni kanssa matkalleen ja palasivat, mutta isäni ei palannut. Kysyin heiltä hänestä, ja he sanoivat: hän kuoli. Kysyin heiltä hänen omaisuudestaan, ja he sanoivat: hän ei jättänyt omaisuutta. Vein heidät Shurayhin eteen, ja tämä vannotti heidät valalla. Mutta minä tiedän, oi uskovaisten käskijä, että isäni lähti mukanaan paljon omaisuutta. Ali sanoi: Palatkaa. Ja hän palautti heidät kaikki, ja nuorukaisen heidän mukanaan, Shurayhin luo ja sanoi: Oi Shurayh, kuinka sinä ratkaisit heidän välillään? Shurayh kertoi hänelle. Hän sanoi: Oi Shurayh, kaukana siitä! Näinkö sinä tuomitset tällaisessa asiassa? Jumalan kautta, minä annan heidän asiassaan tuomion, jota ei ole minua ennen antanut kukaan muu kuin profeetta Daavid (AS). Oi Qanbar, kutsu minulle Shurtat al-Khamis -vartiosto. Hän kutsui heidät, ja Ali asetti jokaisen miehen kohdalle yhden vartijan. Sitten uskovaisten käskijä (AS) katsoi heidän kasvojaan ja sanoi: Sanotteko te, etten minä tiedä, mitä olette tehneet tämän nuorukaisen isälle? Silloinhan minä olisin tietämätön. Sitten hän sanoi: Erottakaa heidät toisistaan ja peittäkää heidän päänsä. Heidät erotettiin toisistaan, ja kukin heistä asetettiin yhden moskeijan pylvään ääreen päät vaatteillaan peitettyinä. Sitten hän kutsui kirjurinsa Ubaydallah ibn Abi Rafi'in ja sanoi: Tuo pergamentti ja mustepullo. Ja hän (AS) istuutui tuomarin istuimelle, ja ihmiset kokoontuivat hänen luokseen. Hän sanoi: Kun minä lausun takbirin, lausukaa tekin takbir. Sitten hän sanoi ihmisille: Väistykää. Sitten hän kutsui yhden heistä ja asetti hänet istumaan eteensä ja paljasti hänen kasvonsa ja sanoi Ubaydallahille: Kirjoita hänen tunnustuksensa ja se, mitä hän sanoo. Sitten hän kääntyi hänen puoleensa kysymyksin ja sanoi: Mihin aikaan te lähditte kodeistanne tämän nuorukaisen isän kanssa? Hän sanoi: sinä ja sinä päivänä, sinä ja sinä kuukautena. Sitten hän sanoi: Ja mihin asti matkaanne olitte ehtineet, kun hän kuoli? Hän sanoi: siihen ja siihen paikkaan. Ja missä majapaikassa hän kuoli? Hän sanoi: sen ja sen pojan majassa. Hän sanoi: Ja mikä oli hänen tautinsa? Hän sanoi: se ja se. Hän sanoi: Kuinka monta päivää hän sairasti? Hän sanoi: niin ja niin monta päivää. Hän sanoi: Ja kuka häntä hoiti, ja minä päivänä hän kuoli, ja kuka hänet pesi, ja kuka hänet kääri käärinliinoihin, ja millä te hänet käärittekin, ja kuka rukoili hänen puolestaan, ja kuka laskeutui hänen hautaansa? Kun hän oli kysynyt häneltä kaiken, mitä tahtoi, hän lausui takbirin, ja ihmiset lausuivat takbirin hänen kanssaan. Silloin loput joutuivat epäilyksen valtaan eivätkä epäilleet lainkaan, etteikö heidän toverinsa olisi tunnustanut heitä ja itseään vastaan. Ja hänet vietiin syrjään pää peitettynä. Sitten Ali kutsui toisen ja asetti hänet eteensä ja paljasti hänen kasvonsa ja sanoi: Ei suinkaan! Sinä luulit, etten minä tiedä, mitä te teitte. Hän sanoi: Oi uskovaisten käskijä, minä olen vain yksi joukosta, ja minä vastustin hänen tappamistaan. Ja niin hän tunnusti. Sitten Ali kutsui yhden toisensa jälkeen, ja kaikki tunnustivat murhan ja omaisuuden ottamisen. Sitten hän palautti eteensä ensimmäisen, ja tämäkin tunnusti. Niin hän velvoitti heidät maksamaan omaisuuden ja verirahan. Shurayh sanoi: Oi uskovaisten käskijä, millainen oli Daavidin tuomio? Hän sanoi: Profeetta Daavid (AS) kulki kerran leikkivien poikien ohi, jotka huusivat toisilleen: Uskonto on kuollut! Hän kutsui heistä yhden pojan ja sanoi: Poika, mikä on nimesi? Hän sanoi: Nimeni on Mata al-Din (uskonto on kuollut); äitini antoi minulle sen nimen. Daavid meni hänen äitinsä luo ja sanoi tälle: Kuka antoi hänelle tämän nimen? Nainen sanoi: Hänen isänsä. Hän sanoi: Kuinka niin? Nainen sanoi: Hänen isänsä lähti matkalle, ja hänen kanssaan oli joukko miehiä, ja tämä lapsi oli sikiönä kohdussani. Joukko palasi, mutta mieheni ei palannut, ja he sanoivat: hän kuoli. Kysyin: Missä on hänen omaisuutensa? He sanoivat: hän ei jättänyt omaisuutta. Sanoin: Antoiko hän teille jonkin määräyksen? He sanoivat: kyllä; hän arveli sinun olevan raskaana ja sanoi: minkä synnytätkin, nimeä se Mata al-Diniksi. Niin minä annoin hänelle sen nimen. Daavid sanoi: Tunnetko ne miehet, jotka lähtivät miehesi kanssa? Nainen sanoi: Kyllä, ja he ovat elossa. Hän sanoi: Lähde kanssamme heidän luokseen. Sitten hän lähti naisen kanssa ja toi heidät ulos kodeistaan ja tuomitsi heidän välillään tällä tuomiolla, ja niin heidät todettiin syyllisiksi sekä omaisuuteen että vereen. Sitten hän sanoi naiselle: Nimeä poikasi Asha al-Diniksi (uskonto elää). (Qisas al-Anbiya, osa 1, s. 338)
Imaami Baqir (AS) sanoi: Eräänä päivänä itkevä nuorukainen tuli uskovaisten käskijän (AS) luo ja sanoi: Isäni lähti joukon kanssa matkalle, ja lähtiessään hänellä oli mukanaan paljon omaisuutta. Mutta kun hänen matkatoverinsa palasivat, he sanoivat, että isäsi on kuollut eikä hänellä ollut mukanaan mitään omaisuutta. Menimme tuomari Shurayhin luo, mutta hän tuomitsi noiden matkatovereiden hyväksi. Ali (AS) meni hänen kanssaan Shurayhin luo ja sanoi: Sinun olisi pitänyt tuomita niin kuin profeetta Daavid tuomitsi. Sitten hän käski palvelijaansa Qanbaria asettamaan viisi vartijaa matkatovereita vartioimaan. Sitten hän katsoi heitä kutakin kasvoihin ja sanoi: Luuletteko te, etten minä tiedä, mitä olette tehneet tuolle miehelle? Sitten hän käski erottaa heidät toisistaan ja peittää heidän kasvonsa kankaalla ja sitoa kunkin yhteen moskeijan pylvääseen. Sitten hän sanoi ihmisille: Aina kun minä lausun takbirin, lausukaa tekin takbir! Sitten hän pyysi paperia ja kynää ja meni kunkin syytetyn luo ja kyseli heiltä siitä, miten he olivat lähteneet kotoaan ja mitä matkan varrella oli tapahtunut. Hän kysyi jokaiselta syytetyltä, minä päivänä tuo mies oli sairastunut, kuka häntä oli hoitanut, minä päivänä hän oli kuollut, kuka hänet oli pessyt ja haudannut. Ja aina kun kuulustelu yhden syytetyn kohdalla päättyi, hän lausui takbirin, ja ihmiset lausuivat takbirin. Loput syytetyt luulivat takbirin äänen kuullessaan, että tuo henkilö oli puhunut toisia vastaan, ja niin kukin sysäsi syyn toisten niskoille ja sanoi: Toverini pakottivat minut tappamaan tuon miehen! Näin he kaikki tunnustivat syyllisyytensä, ja miehen omaisuus palautettiin hänen pojalleen, ja heille itselleen langetettiin kostorangaistus. Sitten tuomari Shurayh sanoi uskovaisten käskijälle: Kuinka Daavid tuomitsi Israelin lasten keskuudessa? Imaami sanoi: Eräänä päivänä Daavid näki lapsen, jota kutsuttiin nimellä «Mata al-Din», ja mata al-din tarkoittaa sitä, jonka omaisuus on mennyt. Daavid tarttui lapsen käteen ja meni tämän äidin luo. Hän kysyi naiselta, miksi tämä oli antanut lapselleen tuon nimen. Nainen sanoi: En ollut vielä synnyttänyt lastani, kun mieheni lähti joukon kanssa matkalle ja vei mukanaan jonkin verran omaisuutta. Kun matkatoverit palasivat, he sanoivat, että miehesi on kuollut eikä hänellä ollut mukanaan omaisuutta. Kysyin heiltä, eikö hän tehnyt testamenttia. He sanoivat: Hän määräsi, että hänen lapsensa nimeksi pantaisiin Mata al-Din. Daavid kysyi häneltä: Tunnetko sinä nuo matkatoverit? Nainen sanoi: Kyllä. Daavid meni naisen kanssa matkatovereiden luo ja pani täytäntöön saman tuomion, jonka minä nyt panin täytäntöön, ja palautti hänelle hänen omaisuutensa. Ja siitä lähtien lapsen nimeksi pantiin «Asha al-Din».
Ja hän tapasi sanoa: Jos Jumala, ylistetty olkoon Hän, heittäisi minut tuleen rangaistavaksi, en sanoisi sitä tuleksi vaan sanoisin sitä paratiisiksi, sillä Hän, Korkein, on siihen minun kohdallani mielistynyt, ja minun paratiisini on Hänen mielisuosionsa. (Qisas al-Anbiya, osa 1, s. 350)
Uskovaisten käskijä (AS) sanoi: Jos Jumala ylösnousemuksen päivänä heittäisi minut tuleen rangaistakseen minua, näkisin tuon tulen paratiisina, koska Jumala on niin tahtonut! Minun paratiisini on Jumalan mielisuosio.
Hänen (AS) sanansa, kun hänen serkkunsa ja veljensä, Jumalan lähettiläs (SAWS), sanoi hänelle: Millainen on kärsivällisyytesi, kun sinua lyödään päälaellesi ja harmaat hiuksesi värjätään omalla verelläsi sinun ollessasi rukouskomerossasi maahan kumartuneena Herrasi edessä? Hän (AS) sanoi: Se on kiitollisuuden hetki, ei kärsivällisyyden hetki. (Qisas al-Anbiya, osa 1, s. 351)
Kun Jumalan lähettiläs (SAWS) lupasi Alille (AS) marttyyriuden ja sen, että hänen partansa värjäytyisi hänen päänsä verestä, hän sanoi hänelle: Ole sinä päivänä kärsivällinen! Uskovaisten käskijä (AS) sanoi: Se päivä on kiitollisuuden paikka, ei kärsivällisyyden.
Ja uskovaisten käskijä (AS) sanoi eräässä saarnassaan: Ja jos tahdot, puhun sinulle Jeesuksesta, Marian pojasta (AS). Hän käytti kiveä päänalusenaan ja pukeutui karkeaan vaatteeseen; hänen leipänsä särpimenä oli nälkä ja hänen lamppunaan yöllä kuu; hänen suojanaan talvella olivat maan idät ja lännet; ja hänen hedelmänään oli se tuoksuva kasvi, jonka maa kasvattaa karjalle. Hänellä ei ollut vaimoa koettelemukseksi, ei lasta suruksi, ei omaisuutta tuhlattavaksi eikä ahneutta nöyryyttämässä häntä. Hänen ratsunaan olivat hänen jalkansa ja palvelijanaan hänen kätensä. (Qisas al-Anbiya, osa 1, s. 408)
Uskovaisten käskijä (AS) sanoi: Jeesus (AS) teki kivestä itselleen tyynyn ja pukeutui köyhien vaatteisiin. Hänen ruokanaan oli nälkä ja lamppunaan kuun valo. Talven kylmyydessä hän suojautui milloin mihinkin nurkkaan ja söi aavikon kasveja. Hänellä ei ollut vaimoa, joka olisi saattanut hänet koetukseen, eikä lasta, joka olisi tuottanut hänelle surua. Hänen ratsunaan olivat hänen jalkansa ja palvelijanaan hänen kätensä.
«Tafsir Nur al-Thaqalayn» on perimätietoihin nojaava koraanikommentaari, jonka on kirjoittanut Huwayzi, hijra-ajanlaskun 11. ja 12. vuosisadan oppineita. Tekijä syntyi Khuzestanin Huwayzan kaupungissa ja asettui myöhemmin asumaan Shiraziin. Hän sai oppia aikansa opettajilta, erityisesti Sayyid Ni'matullah Jaza'irilta, ja kirjoitti teoksensa aikansa akhbari-suuntauksen tyyliin ja tapaan. Hän kertoo kirjansa johdannossa, että tämän kommentaarin kirjoittamisen tarkoituksena oli koota järjestetty kokoelma profeetan perheen (AS) perimätiedoista Koraanin selittämisestä. Tekijä on suurien ja jakeiden järjestystä noudattaen kertonut kunkin jakeen sisältöön sopivat perimätiedot sekä ne hadithit, jotka sisältävät kyseisen jakeen selityksen tai selvennyksen, ja pidättäytynyt kaikesta omasta selittämisestä, tulkinnasta ja kommentoinnista. Useimmissa tapauksissa mainitut hadithit eivät ole esitetty jakeen merkityksen tai sisällön selittämiseksi, vaan ne sivuavat jaetta jostakin muusta syystä, kuten siihen todisteena vetoamisen vuoksi; tekijän ansio on perimätietojen järjestäminen Koraanin jakeiden ja suurien järjestykseen, minkä vuoksi teos ei kata kaikkia Koraanin jakeita. Hän ei myöskään pyrkinyt arvioimaan perimätietoja kriittisesti tai ratkaisemaan niiden välisiä ristiriitoja. Sen lisäksi hän ei kokoamistyössään kiinnittänyt huomiota kertojaketjuihin eikä hadithien vahvuuteen, minkä vuoksi tässä kommentaarissa esiintyy runsaasti heikkoketjuisia ja katkoketjuisia (mursal) perimätietoja.